Kohti sivistymistä ja vapautumista. Suomalaisuuden rakentaminen Kansanvalistusseuran ja Työväen kalenterien elämäkertojen kautta 1900-1914.

Abstract

1900-luvun alun Suomessa kuohui, kun Venäjän keisarikunta tiukensi otettaan alusmaistaan. Venä­läistämistoimien vastustus kulminoitui Suomessa vuoden 1905 suurlakkoon, jonka yhtenä seurauk­sena Suomi sai oman kansanedustuslaitoksen vuonna 1907. Samalla kuitenkin suomalaisten puo­lueiden edustajien ja sosialistien välit tulehtuivat parantumattomasti: suurlakon myötä onkin sanottu yhtenäisen suomalaisen kansakuvan murtuneen. Tämä herättää kuitenkin kysymykset, millainen Suomen kansan oltiin katsottu olleen ja millaiseksi sen nähtiin suurlakon jälkeen muuttuvan. Käsi­tys Suomen kansasta voidaan tiivistää suomalaiseen identiteettiin eli suomalaisuuteen: suomalai­suutta pyrittiin sekä taannehtivasti että ennustaen määrittelemään aikana, jolloin mitään uskottavaa, laajasti hyväksyttyä käsitystä suomalaisuudesta ei ollut.

Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella, millaista suomalaisuutta rakennettiin kahdessa laaja­levikkisessä kansantajuisessa julkaisussa ilmestyneiden elämäkertojen kautta. Elämäkertojen ym­märretään kertovan yhtäältä kohdehenkilöstään, mutta myös laajemmin yhteiskunnasta, jossa tar­kasteltava henkilö eli ja toimi: yksilöiden elämäntarinoiden kautta pureudutaan siten yhteiskunnalli­seen kommentoitiin, jota kalentereissa oli. Vaikka elämäkertojen kirjoittajat olivat yksityishenkilöi­tä, oli heidät oman alansa asiantuntijoina varta vasten kutsuttu kirjoittamaan kalentereihin: näin ol­len elämäkertojen voidaan katsoa edustavan myös julkaisijatahojen näkemyksiä. Jotta edellä esitet­tyyn laajaan tutkimuskysymykseen olisi mahdollista vastata, on tarpeen jakaa se pienempiin osiin. Näin ollen tutkielmassa keskitytään siihen, millaisista ihmisistä elämäkertoja laadittiin, miten ihmi­set oli otettu osaksi suomalaisuuden määrittelyä, millaisia kannanottoja elämäkertojen kautta tehtiin ja millaisia piirteitä suomalaisuuteen liitettiin.

Tutkielman aineistona olevia kalentereita ei aiemmin ole laajasti hyödynnetty historian tutkimuk­sessa, joten lähteinä kalenterit tarjoavat tuoreen näkökulman suomalaisen kansallisuusaatteen ja kansallisen identiteetin muotoutumiseen. Suomalaista joukkojärjestäytymistä on käsitelty aikaisem­missa tutkimuksissa sekä fennomanian ja suomalaisten puolueiden että työväenliikkeen ja sosialis­tien näkökulmasta, mutta vertailevien tutkimusten lukumäärä on vähäinen. Aiheen kytkeytyminen yleisempään nationalismikeskusteluun merkitsee, että tarjolla olisi myös valtaisa määrä nationalis­mitutkimusta: tämän tutkielman puitteisiin siitä on valikoitu hedelmällisimmät teokset.

Tutkimusmetodina tutkielmassa on teoriaohjaava eli tutkimuslähtöinen sisällönanalyysi. Lähtökoh­tana ovat aineiston elämäkerrat, jotka käsitetään narratiivisiksi diskursseiksi: kertomusten kautta esille nousevat kysymykset ovat siten muovanneet tutkimuksen suuntaa. Olisi kuitenkin naiivia kieltää tutkijan ennakko-oletusten ja -tietojen merkitys, joten aineiston ohella tutkielmaa ovat ohjan­neet tutkimuskirjallisuudessa esitetyt näkemykset ja teoriat. Näitä ei kuitenkaan ole omaksuttu sel­laisenaan, vaan niihin on suhtauduttu kriittisesti. Metodin soveltamisen tuloksena tutkimus jakautui kolmeen temaattiseen kokonaisuuteen, joiden kautta tutkimuskysymyksiin vastataan.

Tutkimustulosten perusteella suomalaisuuden määrittelyssä olennaiseksi nousivat sivistyminen ja yhteiskunnan tasa-arvoistuminen. Ensinnä mainittu oli olennainen fennomaaniselle Kansanvalistus­seuralle, joka liitti sivistyksen kansakunnan elinvoimaisuuteen ja menestykseen maailmassa. Tämä tarkoitti myös, että jokaisen yksilön oli sivistyttävä sekä itsensä, mutta olennaisemmin kansansa ta­kia. Sosiaalidemokraattisen Puolueen kalenterissa puolestaan suomalaisuus oli vielä kalenterien kir­joittamisajankohtana epätasa-arvoinen identiteetti: kaikki suomalaiset eivät olleet samalla viivalla oikeuksien suhteen. Poliittinen toiminta, mutta myös sivistys nähtiin avaimiksi suomalaisten tasa-arvoistamiseen ja sosialistisen aatteen voittoon. Vaikka vuoropuhelua kalentereiden ja niiden edus­tamien ihmisryhmien välillä ei elämäkerroissa juuri ollut, on merkittävää, että sivistys nousi kalen­tereissa muotoutuneiden identiteettien yhdistäväksi tekijäksi.

Sosiaalista ja yhteiskunnallista tasa-arvoisuutta painottaneen Työväen kalenterin suomalaisuuden vastapainoksi Kansanvalistusseuran kalenterin suomalaisuus korosti Runebergin hengessä kansan yhtenäisyyttä ja velvollisuutta itseään kohtaan. Suomalaiset olivat sisukkaita ja isänmaallisia, siis valmiita työskentelemään Suomen puolesta, elämäkertojen esityksen mukaan. Kansakuvassa suurla­kon myötä tapahtunut murros heijastui myös kalenteriin, sillä kansan oletetun menneisyyden ja ny­kyisyyden välillä ei näyttänyt olevan sidosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut lamaantumista, vaan entistä tarmokkaampaa suomalaisuuden määrittelyä. Ero sivistyneistön ja tavallisen kansan välillä kuitenkin tehtiin, sillä elämäkertojen suhtautuminen rahvaaseen oli opettajamainen: suomalaisia nuhdeltiin ja toruttiin heidän sivistymättömyydestään ja lyhytnäköisyydestään.

Kahta eri aatetta edustavat kalenterit olivat odotetusti varauksellisia toisiaan kohtaan. Kansanvalis­tusseuran kalenterissa sosialismi kuvattiin viekoittelevana, kärjistetyimmillään jopa vaarallisena aatteena, joka johtaa ymmärtämättömän kansan harhaan. Työväen kalenterissa puolestaan syytettiin sivistyneistöä ja suomalaista yläluokkaa kansan alistamisesta ja sortamisesta sekä tahallisesta syrji­misestä mitä sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin oikeuksiin tulee. Tällaisen kuvan toistaminen olisi kuitenkin stereotyyppistä ja siten turhaa, vaikka se tutkimuksessa tukea saakin. Olennaisempia kui­tenkin ovat yhtäläisyydet, joita kalentereista on löydettävissä. Viime kädessä molemmat pyrkivät suomalaisuuden määrittelyyn Suomen hyväksi, vaikka osapuolien lähtökohdat ja ajatusrakennelmat erosivat toisistaan.

Asiasanat:Suomalaisuus, nationalismi, kansallinen herääminen, fennomania, sosialismi, sivistys, kansanvalistus