Vapaaehtoinen metsänsuojelu avauksina ja rajauksina. Tarkastelussa lehtohanke Pirkanmaalla.

Abstract

1990-luvulla suomalainen metsäteollisuus joutui vastaamaan arvosteluun metsätalouden ympäristövaikutuksista ja yksityismetsien käytön ohjauksessa toteutettiin useita ekologisia uudistuksia. Muun muassa metsälakia muutettiin siten, että luonnon monimuotoisuus oli metsätaloudessa otettava aiempaa enemmän huomioon. Metsätalouden ohjauskeinot muuttuivat neuvotteleviksi ja eri toimijoiden näkemyksiä yhteen sovitteleviksi. Natura 2000-ohjelman toteutusta seuranneen kritiikin jälkeen myös luonnonsuojelun keinoja oli uudistettava. Uudet luonnonsuojelun keinot perustuvatkin maanomistajien vapaaehtoisuuteen, suojelusta maksettavaan korvaukseen ja eri toimijoiden yhteistyöhön suojelun toteuttamisessa. Tässä tutkimuksessa vapaaehtoista metsänsuojelua tarkasteltiin Pirkanmaan metsäkeskuksen toteuttaman lehtojen hoitoon ja suojeluun keskittyvän luonnonhoitohankkeen avulla. Tapaustutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten aikaisemmin tehokkaan metsänhoidon edistäjänä tunnettu organisaatio rakentaa maakunnallisen luonnonhoitohankkeen, ja saa ympäristötukisopimukset toimiviksi metsänomistajien keskuudessa. Tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita siitä, minkälaiset tekijät edistivät hankkeen rakentumista, miten se jäsentyi osaksi niin metsänomistajien kuin metsäkeskuksen ammattilaisten toimintaa, ja minkälaista rajatyötä suojelun osapuolet ovat tehneet muokatessaan heille yhteistä toimintatilaa.

Tutkimusta varten haastateltiin hanketta metsäkeskuksessa toteuttaneita asiantuntijoita sekä hankkeen puitteissa ympäristötukisopimuksen tehneitä tai sen vireille saattaneita metsänomistajia. Sopimuksen nojalla metsänomistaja sitoutuu kymmeneksi vuodeksi jättämään kohteen käsittelemättä. Yksi metsänomistajista oli ympäristötukisopimuksen sijaan myynyt osan metsästään pysyväksi suojelukohteeksi. Teemahaastatteluaineistoa käytiin läpi teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Aineiston teemoittelua ohjasi niin rakenteet kuin toimijat huomioon ottava toimintatilan käsite, ja aineistosta etsittiin sekä metsänomistajien että metsäkeskuksen asiantuntijoiden toimintamahdollisuuksia avaavia ja rajaavia tekijöitä. Näiden tekijöiden katsottiin kertovan siitä, miten sekä yksittäisten metsätilojen historia että parhaillaan käynnissä olevat yhteiskunnalliset tapahtumakulut ovat avanneet tilaa lehtohankkeen toteuttamiselle. Metsänomistajien metsänhoitoon liittyvän liikkumavaran ja lehtohankkeen taustalla ymmärrettiin vaikuttavan institutionalisoitunut, asiantuntijavetoinen yksityismetsien käytön ohjausjärjestelmä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui siis toimintatilan käsitteen sekä asiantuntijuutta, tietoa ja instituutioita käsittelevän kirjallisuuden pohjalta.

Lehtohanke oli keino ulottaa suojelun piiriin monimuotoisuuden kannalta arvokkaita alueita, joita ei metsälain tulkintojen nojalla ole pakko säästää. Luonnonsuojelun ja -hoidon toteuttaminen metsäkeskuksessa on edellyttänyt organisaation verkostoitumista ja yhteistyön avaamista muiden luonnonsuojelun toimijoiden kanssa: biodiversiteettiin liittyvä tieto on hajallaan, eikä arvokkaita kohteita pystytä paikantamaan pelkästään suunnittelujärjestelmiin tallennetun tiedon avulla. Monimuotoisuuden edistäminen on tuonut myös metsäammattilaisten keskinäiseen tiedonvaihtoon uutta sisältöä. Metsänomistajat näkivät toimintavaihtoehtonsa metsänhoidossa vaihtelevissa määrin rajatuiksi, ja erityisesti avohakkuulle korjuumenetelmänä kaivattiin vaihtoehtoja. Metsänomistajien turhautuminen metsänhoidon menetelmiin avasikin suojelulle tilaa: ympäristötukisopimus antaa taloudellisen mahdollisuuden jättää osa metsästä, joka tähän asti oli jäänyt hyödyntämättä vaihtelevista syistä, edelleen metsätalouskäytön ulkopuolelle. Asiantuntijat käyttivät erilaisia kriteereitä ja luokituksia rajatyön välineinä perustelemaan kohteiden tärkeyttä monimuotoisuuden kannalta, ja tieto välittyi metsänomistajille heidän omaan metsäänsä kiinnitettynä. Osalla kohteista metsänomistajat hyväksyivät sopimuksen, osalla he halusivat säilyttää muutkin toimintavaihtoehdot avoinna. Uusi tieto ja ulkopuolinen asiantuntijoiden antama tunnustus muutti kohteiden merkityksiä ja osittain myös niiden arvostamista. Metsäkeskuksen etu rajatyön tekemisessä ja prosessin läpiviemisessä on ollut metsänomistajien neutraali mielikuva metsäkeskuksesta organisaationa sekä asiantuntijoilla ollut tieto niin metsätaloudesta kuin luonnonsuojelusta.

Lehtohankkeessa suoraan toistensa kanssa ovat asioineet vain metsäkeskuksen asiantuntijat ja hankkeeseen osallistuneet metsänomistajat. Luonnonvarojen yhteishallinnan ja tiedon verkostojen kehittymisen näkökulmasta olisi syytä tarkastella lähemmin myös metsäkeskuksen tekemää yhteistyötä luontoharrastajien kanssa. Metsäkeskuksella on keskeinen rooli velvollisuuksia ja tietoa välittävänä organisaationa, minkä takia sillä on keskeinen rooli myös metsien monimuotoisuutta edistävien käytäntöjen muodostumisessa. Tutkimuksessa päädytään myös esittämään luonnonhoitosuunnitelmien käytön edistämistä ja sen selvittämistä, millä edellytyksillä ne ovat käytännössä metsänomistajien toteutettavissa. Luonnonhoitosuunnitelmilla voitaisiin purkaa suojelun ja käytön vastakkainasettelua, lisätä metsänomistajien osallisuutta ja liikkumavaraa sekä tukea sellaisia käytännön metsänhoitotoimia, jotka ovat merkittäviä metsien monimuotoisuuden säilymisen kannalta.

Asiasanat: vapaaehtoinen metsänsuojelu, metsäkeskus, metsänomistaja, tieto, asiantuntijuus, toimintatila, rajatyö