Poliittinen tehdas - Kemijärven selluloosatehtaalle asetetut tavoitteet ja niiden toteutuminen

Abstract

Pro gradu -työssäni tutkin Kemijärven selluloosatehtaan perustamista ja rakentamista sekä ensimmäisiä tuotantovuosia. Kemijärven tehtaan rakensi 1961 perustettu Kemijärvi Oy, joka sulautettiin Veitsiluotoon vuonna 1968. Kemijärvi Oy rakensi Patojärvelle Kemijärven silloiseen maalaiskuntaan valkaistua sulfaattiselluloosaa 110 000 tonnia vuodessa valmistavan tehtaan. Rakennustyöt aloitettiin 1962 ja tehdas valmistui vuoden 1965 alussa. Tehdas tuotti markkinaselluloosaa vientiin ja se oli yksi 1960-luvun alun selluntuotanboomin toteutuksista. Maailman ainoa napapiirin pohjoispuolelle rakennettu selluloosatehdas ehti toimia Kemijärvellä yli 40 vuotta. Tehtaan omistus oli siirtynyt Veitsiluodolta Enson kautta Stora Ensoon, joka lopetti sen 2008. Työni on rajattu vuoteen 1975 ja käsittelee pääasiassa 1950- ja 1960-lukua.

Tämä tutkimus on poliittista taloushistoriaa, joka pyrkii sijoittamaan tutkittavan yritystoiminnan siihen vaikuttavaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tutkimusmetodi on narratiivinen ja sen tavoitteena on esittää tutkimuksen tekijän käyttämistään lähteistä muodostama tulkinta tapahtuneesta. Poliittisen taloushistorian perusajatuksen mukaisesti tehtaan historia liitetään sen toimintaympäristöön, jonka muodostavat poliittiset toimijat kuten eduskunta, valtioneuvosto, puolueet ja kunta, mutta myös selluloosateollisuuden markkinat ja Lapin puuraaka-aineen hankintaympäristö.

Tutkimusaineistona on käytetty valtiopäiväaineistoa 1950-luvulta 1960-luvun lopulle, valiokuntien aineistoja ja valtion komiteamietintöjä. Poliittisen keskustelun kuvaajana on käytetty myös sanomalehtijuttuja, jotka ovat suurelta osalta peräisin tehtaan laajoista leikekokoelmista. Tehtaan toimintahistorian selvittämiseen on käytetty Elinkeinoelämän Keskusarkistossa juuri järjestettyä Stora Enson Kemijärven sellutehtaan arkistoa. Tehtaan tuotannon markkinaympäristöä olen tutkinut Suomen Selluloosayhdistyksen arkistosta 1950-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin ja paikallista päätöksentekoa Kemijärven kaupunginarkistossa. Tutkimuskirjallisuutena olen käyttänyt 1900-luvun yleis- ja yrityshistorioita, Metsäteollisuuden maa -sarjaa ja Metsähallituksen historiaa. Lisäksi olen hyödyntänyt valtion ja tiedotusvälineiden verkkopalveluja kuten eduskunnan verkkosivuja ja Ylen Elävää arkistoa. Lisäksi olen haastatellut kahta entistä Kemijärvi Oy:n hallintoneuvoston jäsentä.

Tutkimus selvittää ensin valtion teollistamispolitiikkaa 1950-luvulla, koska Kemijärven tehdas oli tämän politiikan luomus. Seuraavaksi kuvataan selluloosateollisuuden maailmanlaajuisten ja kotimaisten markkinoiden tilanne ja tehtaan tarvitseman raakapuun tarjonta ja riittävyys unohtamatta ns. nollarajan käsitettä. Sellutehdasta edelsi 10 vuoden jakso, jolloin Kemijärvelle suunniteltiin erilaisia puunjalostuslaitoksia. Tutkimus esittelee niistä keskeisimmät, niin että niitä voidaan verrata toteutettuun ratkaisuun. Ne ovat osa tehtaan rakentamiseen johtanutta poliittista prosessia.

Tehtaan historia alkaa eduskunnan ensimmäisestä määrärahapäätöksestä ja kertoo yhtiön perustamisesta ja siihen vaaditun paikallisen pääoman keräämisestä. Arkistoaineiston perusteella seurataan Kemijärvi Oy:n teknillis-taloudellista tapahtumaketjua, ja aikaan liittyvän sanomalehtiaineiston avulla aikalaisten käsityksiä yhtiöstä. Näin yritetään luoda kuva tehtaan ensimmäisestä vuosikymmenestä. Koska kyseessä on yrityksen toiminnan kuvaus, työ sisältää numeerista aineistoa tehtaan tuotannon ja talouden kehityksestä ja niistä vaikeuksista ja saavutuksista, mitä tehtaalla on kirjattu.

Kemijärven sellutehtaan historiaa ei aiemmin ole kirjoitettu. Poliittisen taloushistorian käsittelytapa on tässä tapauksessa itsestään selvä, suorastaan pakollinen. Tehdas perustettiin poliittisen prosessin perusteella eduskunnan myöntämän aloitusrahoituksen turvin ja Kemijärvi Oy oli esillä lähes joka vuoden tulo- ja menoarvion käsittelyn yhteydessä, koska jokainen valtion lähes kokonaan omistamaan yhtiöön sijoittama tai lainaama markka piti käydä eduskunnassa päätettävänä. 1960-luvulla Kemijärvi ei suinkaan ollut ainoa, vaan valtion riskirahaa saivat samalla tavalla esimerkiksi Rautaruukki, Enso-Gutzeit, Veitsiluoto ja pohjoisen koskia rakentava Kemijoki Oy. Poliitikkojen lisäksi yhtiön ohjaukseen osallistuivat virkamiehet ja ns. asiantuntijat kuten Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris. Kun tehdas oli virkamies- ja talouseliitin mielipiteen vastaisesti eduskunnassa hyväksytty hanke, sitä pyrittiin ohjaamaan ja läheltä asiaa seuranneiden aikalaisten mielestä suoraan sen toimintaa haittaamaan. Vaikka kyseessä oli osakeyhtiö ministeriön miehet ohittivat yhtiön päätöksenteon jopa niin, että yhtiön toimitusjohtaja kertoi saaneensa tietää uutisista, että valtion budjettiesitykseen on varattu rahat yhtiön sulauttamiseen toiseen lappilaiseen valtionyhtiöön. Hallintoneuvosto tosin oli uppiniskainen. Se ei suostunut hyväksymään saneltuja päätöksiä tehtaan rakentamisen hidastamisesta eikä yhtiön sulauttamisesta, vaan valtion edustaja joutui tekemään päätökset yhtiökokouksessa painavan osakesalkkunsa voimalla.

Kemijärvi Oy oli osa Pohjois-Suomen teollistamisprosessia, joka lähti käyntiin sodanjälkeisessä Suomessa valtion teollisuuspolitiikkana Asiasta Urho Kekkonen kirjoitti pamflettinsa Onko maallamme malttia vaurastua? Kemijärven tehdas oli Kekkoselle tärkeä hanke, vaikka tehtaan asiakirjoista sitä ei suoraan voikaan lukea. Presidentin osallistuminen sekä tehtaan peruskiven muuraukseen että vihkiäisiin ja hänen puheensa 1958 presidentinvaalikampanjan aikana vahvistavat haastatteluissa kerrottua kuvaa. Tehdas leimautui myös maalaisliiton mallitehtaaksi, koska sen alkuvaiheen rahoitusta vietiin eteenpäin maalaisliiton vähemmistöhallituksissa ja sen äänekkäin kannattaja eduskunnassa oli Kemijärveltä kotoisin oleva kansanedustaja Olavi Lahtela. Hän oikeastaan jatkoi siitä mitä isänsä M.O. Lahtela oli tehnyt eduskunnassa aiemmin. Lahtelat tekivät vahdinvaihdon 1958 eduskuntavaaleissa.

Tehdas joutui oikeiston valtionyhtiöitä vastustavan kampanjan kohteeksi viimeistään kun kävi ilmi, että se teki kahtena ensimmäisenä tuotantovuotenaan yhteensä viiden miljoonan markan tappiot liikevaihdon ollessa 21 ja 42 miljoonaa. Tappiollisuus kolmena ensimmäisenä vuonna oli jo suunnitelmissa tiedetty, mutta kun niitä syvensivät alan tuotannonrajoitukset, huonot hinnat ja ennenkaikkea valtion rahoituksen supistuttua otetut korkeampikorkoiset lainat ja indeksikorotukset, näytti tilanne herkulliselta niille, jotka tehdasta olivat vastustaneet. Tuure Junnilan ja Georg C. Ehrnroothin kaltaisten oikeistosaarnaajien ohella lehdet ja poliitikot yhtyivät kuoroon ymmärtämättä, että selluloosatehtaan rakentamisen onnistumisen tarkasteluaika on paljon eduskunnan vaalikautta pidempi. Kemijärveä käytettiin voimallisesti käsikassarana etelän oikeistopiireissä ja 1968 presidentinvaaleissa, jossa Kekkosen kilpailijoina olivat vain talouseliitin edustaja KOP:n pääjohtaja Matti Virkkunen (kok) ja Veikko Vennamo (smp). Jo ennen vaaleja yhtiön lopettamisesta ja tehtaan liittämisestä Veitsiluotoon oli todennäköisesti tehty vasemmiston ja maalaisliiton ministerien kesken sopimus, joka näkyi valtion budjettiesityksessä. Kun Kemijärven vastuut siirrettiin Veitsiluodolle kesäkuun alussa 1968, ei juuri kukaan päässyt näkemään kuinka hyvä tulos kysynnän lisäännyttyä ja hintojen parannuttua devalvaation ansoista itsenäiselle Kemijärvi-yhtiölle olisi tullut. Veitsiluodossa sitten tehdasta kehuttiinkin.

Nykypäivästä katsoen tehtaan historian voi määrittää kansanedustaja Markus Mustajärveä lainaten: ”Täytyy sanoa, että sen minkä Kekkonen loi, sen Vanhanen vei.”

Asiasanat:Kemijärvi, selluloosa, massa- ja paperiteollisuus, teollisuuspolitiikka, Pohjois-Suomi, metsäteollisuus, Lappi, metsätalous, Veitsiluoto Oy, Kemijärvi Oy, Urho Kekkonen