Kunnallisen asuntopolitiikan oikeudellisia reunaehtoja
BACK, MARJA-LIISA (2011)
2011
Kunnallisoikeus - Local Public Law
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2011-06-01
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-21470
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-21470
Tiivistelmä
Kunnan asuntopoliittiset tehtävät voidaan ryhmitellä viranomaistehtäviin, asunto-olojen kehittämistehtäviin sekä asumispalvelujen järjestämistehtäviin.
Kuntien asumiseen liittyvien viranomaistehtävien laajuus on vaihdellut ja sillä on ollut vaikutusta myös siihen, miten asuntoasioiden hoito on kunnissa organisoitu. Normiohjaus ei ole riittävän selkeää ja siitä aiheutuu ongelmia sekä kuntalaisten että kuntien oikeusturvan kannalta.
Lainsäädäntö antaa kunnille laajan toimivaltuuden käyttää erilaisia asuntopolitiikan keinoja ja käyttää niitä erilaisiin asunnontarvitsijaryhmiin. Lainsäädäntö ei kuitenkaan velvoita kuntia vuokra-asuntokannan omistamiseen. Myöskään vuokra-asunnoista luopumista ei ole sanktioitu. Seudulliseen asuntopolitiikkaan saattaa liittyä kunnallisen itsehallinnon kannalta kielteisiä piirteitä.
Asumispalvelujen järjestäminen on kuntien vastuulla. Kunnat voivat tuottaa niitä itse tai hankkia ostopalveluna. Palvelusetelijärjestelmää on uudistettu ja se on yksi vaihtoehtoinen tapa järjestää asumispalveluita. Näennäinen valinnanvapaus voi kuitenkin aiheuttaa eriarvoisuutta. Hankintalain soveltaminen sosiaali- ja terveyspalveluihin on ongelmallista. Joissain tapauksissa on mahdollista soveltaa EU:n julkisen palvelun velvoitetta (SGEI).
Kunnan poliittisena tehtävänä voidaan pitää kunnan itsehallinnollisesta asemasta johtuvaa oikeutta toteuttaa omista paikallisista olosuhteista ja poliittisesta arvomaailmasta rakentuvaa paikallista asuntopolitiikkaa omien kuntalaistensa tarpeisiin ja pääsääntöisesti oman kunnan alueella. Uhkakuvana on, että yhdenvertaisuuden varjolla pakotetaan kunnat lainsäädännöllä yhdenmukaisiin ja tasalaatuisiin palveluihin, jolloin mahdollisuudet paikallisen asuntopolitiikan harjoittamiselle heikkenevät.
Kuntien asumiseen liittyvien viranomaistehtävien laajuus on vaihdellut ja sillä on ollut vaikutusta myös siihen, miten asuntoasioiden hoito on kunnissa organisoitu. Normiohjaus ei ole riittävän selkeää ja siitä aiheutuu ongelmia sekä kuntalaisten että kuntien oikeusturvan kannalta.
Lainsäädäntö antaa kunnille laajan toimivaltuuden käyttää erilaisia asuntopolitiikan keinoja ja käyttää niitä erilaisiin asunnontarvitsijaryhmiin. Lainsäädäntö ei kuitenkaan velvoita kuntia vuokra-asuntokannan omistamiseen. Myöskään vuokra-asunnoista luopumista ei ole sanktioitu. Seudulliseen asuntopolitiikkaan saattaa liittyä kunnallisen itsehallinnon kannalta kielteisiä piirteitä.
Asumispalvelujen järjestäminen on kuntien vastuulla. Kunnat voivat tuottaa niitä itse tai hankkia ostopalveluna. Palvelusetelijärjestelmää on uudistettu ja se on yksi vaihtoehtoinen tapa järjestää asumispalveluita. Näennäinen valinnanvapaus voi kuitenkin aiheuttaa eriarvoisuutta. Hankintalain soveltaminen sosiaali- ja terveyspalveluihin on ongelmallista. Joissain tapauksissa on mahdollista soveltaa EU:n julkisen palvelun velvoitetta (SGEI).
Kunnan poliittisena tehtävänä voidaan pitää kunnan itsehallinnollisesta asemasta johtuvaa oikeutta toteuttaa omista paikallisista olosuhteista ja poliittisesta arvomaailmasta rakentuvaa paikallista asuntopolitiikkaa omien kuntalaistensa tarpeisiin ja pääsääntöisesti oman kunnan alueella. Uhkakuvana on, että yhdenvertaisuuden varjolla pakotetaan kunnat lainsäädännöllä yhdenmukaisiin ja tasalaatuisiin palveluihin, jolloin mahdollisuudet paikallisen asuntopolitiikan harjoittamiselle heikkenevät.