"Takana suurta tuhoa ja edessäpäin pelkkää sumua" - Talouskriisin retorinen rakentuminen Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa syksyllä ja talvella 2008-2009.

Abstract

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan vuoden 2008 syksyllä Suomeen saapuneen talouskriisin retorista rakentumista Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa syksyn ja talven 2008–2009 aikana. Kyse oli en­nennäkemättömän laajasta ja vaikutuksiltaan tuhoisasta globaalista kriisistä. Dramaattiset otsikot finanssimarkkinoiden paniikista herättivät ihmisissä pelkoja ja ahdistusta. Kriisin todellisuus hahmot­tui vahvasti nimenomaan median kautta.

Tutkimuskysymykseni on: millaiseksi syystalven 2008–2009 talouskriisi Helsingin Sanomien pääkir­joituksissa hahmottuu ja minkälaisin retorisin keinoin sitä rakennetaan? Tähän pääkysymyk­seen vastatakseni selvitän, millaisia kertomusrakenteita ja toimijarooleja nämä kirjoitukset pitivät si­sällään, miten rakentuu kirjoitusten argumentaatio ja suhde yleisöön sekä millaisten esisopimus­ten, eli jaettujen todellisuuskäsitysten, varaan kirjoitusten argumentaatio nojaa. Hahmotan, millaista toimintamallia pääkirjoitukset suosittavat tilanteessa (ns. pysäytetyn tarinan viitekehyksen ja aktantti­analyysin kautta) ja sitä, millaisia strategioita siihen käytetään (retorisen analyysin kautta).

Pääkirjoitusten tarinarakenteessa tavoitteeksi hahmottuu suomalaisen yhteiskunnan selviäminen krii­sin yli. Tarinan rakenne noudattelee murroskaudelle tyypillistä retoriikkaa. Kansallinen ”me” ko­rostuu. Kriisiytynyt talous näyttäytyy omalakisena järjestelmänä, jolle ei voida mitään. Välttämät­tömyysretoriikkaan vedotaan toistuvasti. Sillä perustellaan kriisin väistämättömyyttä ja uh­rien hyväksymistä. Tarinan tärkein toimija on julkinen valta, lähinnä maan hallitus. Valtion teh­tävä on elvytyskeinojen kautta luotsata Suomi kriisin yli. Myönteiseksi kriisin hoidossa määrittyvät konsensus ja nopea päätöksenteko. Konsensus-painotus vihjaa siitä, että pitkälliselle, poliittiselle kes­kustelulle ei anneta tilanteessa arvoa. Silmiinpistävää on, että pankeille, suurille sijoittajille ja muille finanssialan toimijoille ei osoiteta vastuunkantajan roolia, vaikka kriisi sai alkunsa juuri finans­sisektorilta.

Kirjoitusten argumentaatio on selkeä: raha on saatava liikkumaan talouden rattaisiin. Kaikkein olennai­sinta on turvata yritysten rahoitus ja niiden toiminnan jatkuminen. Elvytys nähdään käytän­nössä ainoaksi vaihtoehdoksi. Argumentit ja metaforat heijastelevat talouspuheelle tyypillisiä peruste­luketjuja, joissa kasvu on tärkein motivaatio toiminnalle ja itse talousjärjestelmä on kyseen­alaistamaton. Kasvuajattelu on tyypillistä talouspolitiikan perinteisen suomalaisen mallille, kun taas elvytys on sille vieraampaa. Suomalainen talouspoliittisen keskustelun malli on tutkimukseni mu­kaan muuttumassa siten, että valtiolle sallitaan aiempia vuosia enemmän velkaantumista kansalais­ten yhteisen edun varmistamiseksi. Keynesiläinen painotus valtion ohjailuroolin puolesta on vahva. Keskeinen syy tälle diskursiiviselle muutokselle ovat 1990-luvun laman huonot kokemukset, joiden toistuminen halutaan välttää.

Tutkimukseni mukaan sosiaalinen vastuu on noussut tärkeäksi arvoksi taloudesta keskusteltaessa. Työllisyyden turvaaminen ja kotimaisen yritysmaailman toimintakykyisenä pitäminen nähdään tilan­teessa ulkoista kilpailukykyä tärkeämpänä. Talousjärjestelmän luonnetta ja toimintamekanis­meja ei kuitenkaan kyseenalaisteta. Talouskasvu nähdään edelleen yhteiskunnan hyvinvoinnin pääläh­teenä.

Asiasanat:talouskriisi, retoriikka, pääkirjoitukset