Lapsuuden tulkinnat 1960- ja 2000-lukujen lastenlauluissa

Abstract

Tutkimuksessa käsitellään 1960- ja 2000-luvuilla julkaistujen suomalaisten lastenlaulujen sisältämiä lapsikuvia ja niiden muutoksia kyseisten vuosikymmenten aikana. Mielenkiinnon kohteena on lastenlaulujen kautta tapahtuva lapsuuden diskursiivinen uusintuminen, joka rakentuu aikuisten lapsesta tekemissä tulkinnoissa. Lähtökohtana on uuden kasvatussosiologisen lapsuudentutkimuksen mukaisesti, että käsitykset lapsuudesta eivät ole pysyviä vaan vaihtelevat yhteiskunnan ja kulttuurin muuttuessa. Ne heijastelevat yhtä aikaa sekä lauluntekijöiden yksilöllisiä että yhteisesti jakamia kulttuurisia käsityksiä lapsesta. Tässä tutkimuksessa pyritään kiinnittämään huomiota lapsuusdiskurssien moniäänisyyteen, dynaamisuuteen ja myös pysyvyyteen tutkittujen vuosikymmenten kuluessa. Aineistona tutkimuksessa on käytetty 120 suomalaista lastenlaulua, 60 kappaletta kultakin vuosikymmeneltä. Aineisto on analysoitu teoriasidonnaista sisällönanalyysia ja kvantifiointia käyttäen.

Lastenlaulut ovat sekä akateemisena tutkimuskohteena että kulttuurisena osa-alueena marginaalisessa asemassa. Kentän tutkiminen on tärkeää, jotta keskustelu lastenmusiikista aikanamme jatkuisi ja tieto lastenmusiikin asemasta ja tilasta lisääntyisi. Tässä tutkimuksessa lastenlauluja lähestytään lapsuudentutkimuksen näkökulmasta käsin. Lapsuutta tutkitaan siellä, missä sitä tuotetaan ja missä siitä keskustellaan. Tavoitteena on yhtäältä vastata lastenmusiikkikulttuurin tämänhetkiseen tutkimustarpeeseen ja toisaalta syventää ymmärrystä lapsuudesta yhteiskunnallisena ilmiönä.

Tutkimuksen tuloksista ilmeni, että lastenlaulujen lapsikuvissa tapahtuneet muutokset noudattelevat pääpiirteissään sitä länsimaisen modernin lapsuuden kehitystä, joka koskee yksilöllisyyden ja tasa-arvon lisääntymistä ja toisaalta sosialisaation heikkenemistä. 1960- luvulla julkaistuissa lastenlauluissa huomio kiinnittyi lapsen ulkoiseen käyttäytymiseen samalla, kun korostettiin hänen sukupuolelleen ominaisia piirteitä. Lapsuus määriteltiin ihanteellisena viattomuuden aikana, jonka elettyään lapsi menettää huolettomuutensa ja siirtyy vajaavaltaisesta täysivaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi. 2000-luvun lastenlauluissa yksilön merkitys oman elämänsä aktiivisena subjektina nousi vahvasti esiin. Lapsi kuvattiin sisäisesti aktiiviseksi yksilöksi, joka kykeni itsen, oman toiminnan, ajatusten ja tunteiden itsenäiseen hallintaan. Reflektoiva ja omatoiminen lapsi ei asettunut tässä tulkinnassa aktiivisten kasvatustoimenpiteiden kohteeksi, sillä aktiivinen ja itseensä sitoutunut lapsi sosiaalisti itse itseään. Tämä taas mursi vanhempien auktoriteettiasemaa suhteessa lapseen.

Asiasanat:lapsikäsitys, lapsikuva, lapsuus, lastenlaulu, lasten musiikkikulttuuri, 1960-luku, 2000-luku