Kuningasvallan jäänteistä normaaliparlamentarismiin - Presidentin valtaoikeuksien muutokset vuosina 2000 ja 2011 sekä puolueiden suhtautuminen niihin eduskuntakeskusteluissa
SÖDER, KATRI (2011)
2011
Valtio-oppi - Political Science
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2011-05-10
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-21343
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-21343
Tiivistelmä
Tutkielmassa selvitetään presidentin valtaoikeuksien muutoksia vuonna 2000 voimaan astuneessa perustuslaissa sekä vuonna 2011 lepäämään hyväksytyssä perustuslaissa. Lisäksi selvitetään puolueiden näkemyksiä kyseisiin perustuslain uudistuksiin sekä sitä, ovatko puolueiden kannat muuttuneet vuosien 1999 ja 2010 välillä.
Presidentin valtaoikeuksien muutoksia tutkitaan tapaustutkimuksella. Perustuslakien uudistamista käydään läpi askel askeleelta käyttäen aineistona perustuslain tarkistamiskomiteoiden ja työryhmien mietintöjä, hallituksen esityksiä sekä valiokuntien mietintöjä. Puolueiden kantoja puolestaan selvitetään eduskunnassa aiheesta käytettyjen ryhmäpuheenvuorojen avulla. Ne analysoidaan sisällönanalyysillä.
Vuonna 2000 voimaan astuneen perustuslain merkittävin muutos vanhaan hallitusmuotoon verrattuna oli se, että hallituksen muodostamisessa eduskunnan valtaa lisättiin, ja presidentin valta rajoitettiin ainoastaan muodolliseksi. Lisäksi muutettiin tapaa, jolla mahdolliset presidentin ja valtioneuvoston väliset ristiriitatilanteet ratkaistaan. Jos presidentti ei päätä asiasta valtioneuvoston ratkaisuehdotuksen mukaisesti, asia palautuu valtioneuvoston valmisteltavaksi. Hallituksen esityksen antamisesta ja peruuttamisesta päätetään tämän jälkeen valtioneuvoston uuden ratkaisuehdotuksen mukaisesti.
Myös presidentin lainsäädäntövaltaa kavennettiin. Jos presidentti ei vahvista lakia, se palautuu takaisin eduskunnan käsiteltäväksi. Mikäli eduskunta hyväksyy lain uudelleen asiasisällöltään muuttamattomana, se tulee voimaan ilman presidentin vahvistusta. Eduskunta voi ottaa presidentin vahvistamatta jättämän lain uuteen käsittelyyn välittömästi, eikä sen enää tarvitse odottaa seuraaville valtiopäiville. Ulkopolitiikan johtamista muutettiin siten, että presidentti ei enää johda ulkopolitiikkaa yksin, vaan yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Perustuslaki lisäsi parlamentarismia merkittävästi. Täysin parlamentaariseksi perustuslakia ei voida sanoa, sillä ulkopolitiikan johtaminen on yhä presidentin tehtävä. Avoimeksi jää myös kysymys siitä, kuka edustaa Suomea Euroopan unionin kokouksissa. Samoin avoimeksi jää ristiriitatilanteiden selvittäminen silloin, kun kyse ei ole hallituksen esityksen antamisesta tai peruuttamisesta.
Vuonna 2011 lepäämään hyväksytty perustuslaki muuttaisi tilannetta siten, että ristiriitatilanteessa valtioneuvoston kanta ratkaisee, mikäli se edustaa eduskunnan selontekomenettelyllä ilmaisemaa kantaa asiassa. Pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa, mutta muihin kokouksiin presidenttikin voi osallistua, mikäli valtioneuvosto näin päättää, ja ellei Euroopan unioni aseta osallistumiselle esteitä. Ulkopolitiikan johtaminen säilyy entisellään. Tulevaisuudessa valtioneuvosto antaa hallituksen esitykset ja kertomukset eduskunnalle, mikäli seuraava eduskunta perustuslain hyväksyy.
Parlamentarismin kannalta on hyvä, että pääministeri edustaa lepäämään hyväksytyn perustuslain mukaan Suomea Eurooppa-neuvostossa. Vain pääministerin toimia voidaan valvoa parlamentaarisesti. Heikkoudeksi jää se, ettei ulkopolitiikan johtamista säädetä valtioneuvoston tehtäväksi. Tämä aiheuttanee tulevaisuudessa rajanveto-ongelmia ulkopolitiikan ja Euroopan unionin asioiden välillä.
Vuoden 2000 perustuslakia säädettäessä eduskuntakeskustelujen tärkeimmäksi teemaksi nousi hallituksen muodostaminen. Vasemmistoliitto ja Vasemmistoryhmä olisivat halunneet korostaa eduskunnan roolia hallituksen esitystäkin enemmän, kun taas RKP ja Perussuomalaiset olisivat korostaneet enemmän presidentin roolia. Ulkopolitiikassa Vasemmistoliitto ja Vihreät poikkesivat valtavirrasta. Vasemmistoliitto esitti, että ulkopolitiikkaa johtaisi valtioneuvosto yhdessä tasavallan presidentin kanssa. Vihreät puolestaan halusi poistaa presidentiltä ulkopoliittisen vallan kokonaan. Muiden mielestä lakiin kirjattu yhteistoiminta oli hyvä ratkaisu.
Vuoden 2010 keskusteluissa presidentin ja valtioneuvoston välisten ristiriitojen ratkaiseminen nousi esille. SDP linjasi, että eduskunnan kanta on ristiriitatilanteessa selvitettävä selontekomenettelyllä. Perussuomalaiset puolestaan ei halunnut muuttaa pykälää lainkaan. Ulkopolitiikan johtamisen suhteen mielipide-erot olivat pelkkiä painotuseroja. Mikään puolue ei sinänsä ajanut presidentin ulkopoliittisen vallan kaventamista tai lisäämistä. Kuitenkin SDP, Vasemmistoliitto sekä Perussuomalaiset puolustivat vahvasti presidentin ulkopoliittisen vallan tärkeyttä. Keskusta ja Kokoomus puolestaan olivat huolissaan eduskunnan roolista ulkopolitiikan johtamisessa. Ylipäänsä SDP, Vasemmistoliitto, Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset vastustivat presidentin valtaoikeuksien kaventamista. Kaikki nämä puolueet käyttivät perustelunaan sitä, että kansan valitseman presidentin valtaa ei pidä karsia, kun kansa ei sitä kerran halua.
Puolueiden kannat ovat muuttuneet jonkin verran vuosien 1999 ja 2010 välillä. Eniten on muuttunut Vasemmistoliiton kanta. Vuonna 1999 Vasemmistoliitto ajoi presidentti-instituution lakkauttamista tai ainakin presidentin vallan muuttamista kokonaan symboliseksi. Vuonna 2010 Vasemmistoliitto halusi säilyttää presidentin ulkopoliittisenkin vallan, eikä halunnut poistaa edes presidentin oikeutta edustaa Suomea Euroopan unionissa. Myös SDP:n kanta on jonkin verran tiukentunut. Vuonna 1999 SDP puolusti kansanvaltaan vedoten eduskunnan vallan lisäämistä, vuonna 2010 puolustettiin samalla perusteella presidentin vallan säilyttämistä. Molempien puolueiden kohdalla mielipiteiden muutokset johtuvat kansan mielipiteen seuraamisesta. SDP:n kohdalla myös pitkä sosiaalidemokraattisten presidenttien kausi on vaikuttanut mielipiteisiin.
Kaiken kaikkiaan voi todeta, että vuosien 2000 ja 2011 perustuslain uudistukset vievät Suomen järjestelmää kuningasvallan jäänteistä kohti normaaliparlamentarismia. Poikkeukseksi normaaliparlamentarismista jää kuitenkin se, että ulkopolitiikan johtaminen kuuluu yhä tasavallan presidentille yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Asiasanat:presidentin valtaoikeudet, parlamentarismi, perustuslaki
Presidentin valtaoikeuksien muutoksia tutkitaan tapaustutkimuksella. Perustuslakien uudistamista käydään läpi askel askeleelta käyttäen aineistona perustuslain tarkistamiskomiteoiden ja työryhmien mietintöjä, hallituksen esityksiä sekä valiokuntien mietintöjä. Puolueiden kantoja puolestaan selvitetään eduskunnassa aiheesta käytettyjen ryhmäpuheenvuorojen avulla. Ne analysoidaan sisällönanalyysillä.
Vuonna 2000 voimaan astuneen perustuslain merkittävin muutos vanhaan hallitusmuotoon verrattuna oli se, että hallituksen muodostamisessa eduskunnan valtaa lisättiin, ja presidentin valta rajoitettiin ainoastaan muodolliseksi. Lisäksi muutettiin tapaa, jolla mahdolliset presidentin ja valtioneuvoston väliset ristiriitatilanteet ratkaistaan. Jos presidentti ei päätä asiasta valtioneuvoston ratkaisuehdotuksen mukaisesti, asia palautuu valtioneuvoston valmisteltavaksi. Hallituksen esityksen antamisesta ja peruuttamisesta päätetään tämän jälkeen valtioneuvoston uuden ratkaisuehdotuksen mukaisesti.
Myös presidentin lainsäädäntövaltaa kavennettiin. Jos presidentti ei vahvista lakia, se palautuu takaisin eduskunnan käsiteltäväksi. Mikäli eduskunta hyväksyy lain uudelleen asiasisällöltään muuttamattomana, se tulee voimaan ilman presidentin vahvistusta. Eduskunta voi ottaa presidentin vahvistamatta jättämän lain uuteen käsittelyyn välittömästi, eikä sen enää tarvitse odottaa seuraaville valtiopäiville. Ulkopolitiikan johtamista muutettiin siten, että presidentti ei enää johda ulkopolitiikkaa yksin, vaan yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Perustuslaki lisäsi parlamentarismia merkittävästi. Täysin parlamentaariseksi perustuslakia ei voida sanoa, sillä ulkopolitiikan johtaminen on yhä presidentin tehtävä. Avoimeksi jää myös kysymys siitä, kuka edustaa Suomea Euroopan unionin kokouksissa. Samoin avoimeksi jää ristiriitatilanteiden selvittäminen silloin, kun kyse ei ole hallituksen esityksen antamisesta tai peruuttamisesta.
Vuonna 2011 lepäämään hyväksytty perustuslaki muuttaisi tilannetta siten, että ristiriitatilanteessa valtioneuvoston kanta ratkaisee, mikäli se edustaa eduskunnan selontekomenettelyllä ilmaisemaa kantaa asiassa. Pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa, mutta muihin kokouksiin presidenttikin voi osallistua, mikäli valtioneuvosto näin päättää, ja ellei Euroopan unioni aseta osallistumiselle esteitä. Ulkopolitiikan johtaminen säilyy entisellään. Tulevaisuudessa valtioneuvosto antaa hallituksen esitykset ja kertomukset eduskunnalle, mikäli seuraava eduskunta perustuslain hyväksyy.
Parlamentarismin kannalta on hyvä, että pääministeri edustaa lepäämään hyväksytyn perustuslain mukaan Suomea Eurooppa-neuvostossa. Vain pääministerin toimia voidaan valvoa parlamentaarisesti. Heikkoudeksi jää se, ettei ulkopolitiikan johtamista säädetä valtioneuvoston tehtäväksi. Tämä aiheuttanee tulevaisuudessa rajanveto-ongelmia ulkopolitiikan ja Euroopan unionin asioiden välillä.
Vuoden 2000 perustuslakia säädettäessä eduskuntakeskustelujen tärkeimmäksi teemaksi nousi hallituksen muodostaminen. Vasemmistoliitto ja Vasemmistoryhmä olisivat halunneet korostaa eduskunnan roolia hallituksen esitystäkin enemmän, kun taas RKP ja Perussuomalaiset olisivat korostaneet enemmän presidentin roolia. Ulkopolitiikassa Vasemmistoliitto ja Vihreät poikkesivat valtavirrasta. Vasemmistoliitto esitti, että ulkopolitiikkaa johtaisi valtioneuvosto yhdessä tasavallan presidentin kanssa. Vihreät puolestaan halusi poistaa presidentiltä ulkopoliittisen vallan kokonaan. Muiden mielestä lakiin kirjattu yhteistoiminta oli hyvä ratkaisu.
Vuoden 2010 keskusteluissa presidentin ja valtioneuvoston välisten ristiriitojen ratkaiseminen nousi esille. SDP linjasi, että eduskunnan kanta on ristiriitatilanteessa selvitettävä selontekomenettelyllä. Perussuomalaiset puolestaan ei halunnut muuttaa pykälää lainkaan. Ulkopolitiikan johtamisen suhteen mielipide-erot olivat pelkkiä painotuseroja. Mikään puolue ei sinänsä ajanut presidentin ulkopoliittisen vallan kaventamista tai lisäämistä. Kuitenkin SDP, Vasemmistoliitto sekä Perussuomalaiset puolustivat vahvasti presidentin ulkopoliittisen vallan tärkeyttä. Keskusta ja Kokoomus puolestaan olivat huolissaan eduskunnan roolista ulkopolitiikan johtamisessa. Ylipäänsä SDP, Vasemmistoliitto, Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset vastustivat presidentin valtaoikeuksien kaventamista. Kaikki nämä puolueet käyttivät perustelunaan sitä, että kansan valitseman presidentin valtaa ei pidä karsia, kun kansa ei sitä kerran halua.
Puolueiden kannat ovat muuttuneet jonkin verran vuosien 1999 ja 2010 välillä. Eniten on muuttunut Vasemmistoliiton kanta. Vuonna 1999 Vasemmistoliitto ajoi presidentti-instituution lakkauttamista tai ainakin presidentin vallan muuttamista kokonaan symboliseksi. Vuonna 2010 Vasemmistoliitto halusi säilyttää presidentin ulkopoliittisenkin vallan, eikä halunnut poistaa edes presidentin oikeutta edustaa Suomea Euroopan unionissa. Myös SDP:n kanta on jonkin verran tiukentunut. Vuonna 1999 SDP puolusti kansanvaltaan vedoten eduskunnan vallan lisäämistä, vuonna 2010 puolustettiin samalla perusteella presidentin vallan säilyttämistä. Molempien puolueiden kohdalla mielipiteiden muutokset johtuvat kansan mielipiteen seuraamisesta. SDP:n kohdalla myös pitkä sosiaalidemokraattisten presidenttien kausi on vaikuttanut mielipiteisiin.
Kaiken kaikkiaan voi todeta, että vuosien 2000 ja 2011 perustuslain uudistukset vievät Suomen järjestelmää kuningasvallan jäänteistä kohti normaaliparlamentarismia. Poikkeukseksi normaaliparlamentarismista jää kuitenkin se, että ulkopolitiikan johtaminen kuuluu yhä tasavallan presidentille yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Asiasanat:presidentin valtaoikeudet, parlamentarismi, perustuslaki