VÄLIYHTEISÖLAIN SOVELTAMINEN EUROOPAN TALOUSALUEELLE JA VEROSOPIMUSVALTIOIHIN SIJOITTAUTUNEISIIN YHTEISÖIHIN

Abstract

Tutkimuksessa haetaan vastausta siihen, milloin väliyhteisölakia sovelletaan Euroopan talousalueella ja verosopimusvaltioissa asuviin yhteisöihin. Tutkimukseni keskittyy Suomen väliyhteisösäännösten uudistuksiin ja muutoksiin, niiden synnyttämiin haasteisiin ja niistä johtuviin rajoituksiin sekä väliyhteisölain aiheuttamiin tulkintaongelmiin.

Tutkimuksen metodologinen perusta on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Oikeusdogmatiikan tehtäväksi on perinteisesti määritelty oikeussäännösten sisällön selvittäminen eli tulkinta ja voimassa olevien oikeussäännösten systematisointi. Lisäksi tutkimuksessa on myös oikeushistoriallisia, veropoliittisia ja verosuunnittelullisia piirteitä. Tutkimuksen tärkein oikeuslähde on voimassa oleva oikeus, koska lainsäädäntö on sitovaa oikeutta ja sillä on etusija muihin oikeuslähteisiin verrattuna.

Suomen väliyhteisölakiin lisätyn uuden 2a §:n poikkeussäännöksen perusteella, jos EU-, ETA-, tai muun verosopimusvaltion kanssa on sovittu riittävästä viranomaisten välisestä verotietojenvaihdosta, väliyhteisölaki voi jäädä soveltumatta riippumatta kyseessä olevan yhteisön saamista veronhuojennuksista, edellyttäen että yhtiö on tosiasiassa sijoittautunut asuinvaltioonsa harjoittamaan taloudellista toimintaa. Näin ollen kynnys väliyhteisölain soveltamiselle EU-, ETA- ja verosopimusvaltioihin sijoittautuneisiin yhteisöihin asettuu nykyään varsin korkeaksi. Lakimuutosten johdosta kansallisten väliyhteisölakien soveltaminen rajoittuu käytännössä lähinnä ETA-alueen ulkopuolella sijaitseviin verosopimuksettomiin valtioihin.

Tällä hetkellä väliyhteisölain mukainen verotus on sallittua EU- tai ETA-valtioissa asuvien yhteisöjen osalta vain, jos se koskee puhtaasti keinotekoisia järjestelyitä, joilla pyritään kiertämään normaalisti maksettava Suomen vero. Väliyhteisöverotus voi siten EU- ja ETA-valtioissa sijaitsevien yhtiöidenkin osalta olla sallittua esimerkiksi silloin, jos kyseessä on pelkkä bulvaani tai postilaatikkoyhtiö. Väliyhteisösäännökset eivät kuitenkaan saa ylittää toimia, joita tarvitaan keinotekoisen voitonsiirron estämiseksi. Täten on syytä varmistaa, että säännöt kohdennetaan vain täysin keinotekoisiin järjestelyihin.

Pöytälaatikko- ja bulvaanitilanteiden lisäksi minimiedellytysten ulkopuolelle näyttävät sulkeutuvan periaatteessa lähinnä vain eräät valmistelevat toimet. Esimerkiksi pelkästään väliyhteisön perustamiseen liittyvät, kohdevaltiossa maksetut asiantuntijapalkkiot eivät selvästikään täytä väliyhteisölain 2a §:n kriteerejä, vaikka ne sinänsä ovatkin kohdevaltioon sijoittuvaa taloudellista toimintaa. Näiden tilanteiden ulkopuolella tuomioistuimen tarjoamat suuntaviivat ovat tulkinnanvaraisempia. Todennäköisesti myös väliyhteisön tosiasiallinen johtopaikka ja johtamisjärjestelyt voidaan ottaa huomioon määritettäessä sitä, heijastaako väliyhteisön perustaminen taloudellista todellisuutta. Taloudellisen läsnäolon fyysisten tunnusmerkkien, kuten toimitilojen, henkilöstön ja kaluston merkitystä on arvioitava harjoitetun toiminnan laadun ja laajuuden kannalta. Joka tapauksessa toiminta lienee verraten helppoa järjestää edellä esitetyt kriteerit täyttäväksi.

EY-tuomioistuimen määrittelyn perusteella on selvää, että näin muotoiltuna myös kynnys puhtaasti keinotekoisten järjestelyjen toteamiselle asettuu korkealle. Tältä osin perustelut näyttävät rakentuvan ajatukselle, jonka mukaan puhtaasti keinotekoisesta järjestelystä on kysymys ainoastaan silloin, kun muut syyt voidaan käytännössä sulkea pois. Toisaalta EY-tuomioistuimen tulkinta sijoittautumisvapauden tavoitteista asettaa taloudelliselle toiminnalle tietynlaisen minimisisällön. Konkreettinen puuttumiskynnys vahvistetaan viime kädessä yksittäistapauksittain jäsenvaltioiden viranomaisten ja tuomioistuinten ratkaisuharkinnassa, jota EY-tuomioistuimen tarjoamat varsin niukat suuntaviivat eivät voi aukottomasti ohjata.

Periaatteessa 2a §:n poikkeussäännös johtanee siihen, että lakia sovelletaan tulevaisuudessa tosiasiassa Euroopan talousalueella ja pääosassa verosopimusvaltioita vain hyvin poikkeuksellisesti, koska erityishuojennuksia on harvassa ja nekin erityisesti EU-alueella ja OECD-jäsenvaltioissa suurelta osin kuolevia säännöksiä muun muassa yritysverotuksen käytännesääntöjä koskevan jäsenvaltioiden yhteistyön ansiosta. Väliyhteisölain mukaan siltä osin, kun EU-alueelle tai johonkin hyväksyttyyn verosopimusvaltioon sijoittautunut väliyhtiö saa erityishuojennuksia osakseen, sillä on kuitenkin aina oikeus osoittaa toimintansa tosiasiallisuus ja sijoittautumisen aitous. Lain 2a §:ää arvioitaessa merkittävää on se, että pykälän soveltamisala ulottuu näin laajemmalle kuin mitä EU-oikeus edellyttäisi, sillä sijoittautumisvapaus on SEUT:n 49 artiklan perusteella taattu periaatteessa vain EU-jäsenvaltioiden kansalaisille.

Monimutkaiseen lakiin on tullut vielä sitä monimutkaistavia, mutta tärkeitä muutoksia, joista on syytä olla tietoinen. Tulkinnallisia tilanteita ja sen mukaisia muutostarpeita on laissa aika paljon. Väliyhteisölain viimeisimmät muutokset edustavat eräänlaista pakollista päivitystä. On toivottavaa, että väliyhteisölaki otetaan kohtuullisen ajan kuluessa kokonaisuudessaan systemaattisen arvioinnin ja sen pohjalta tehtävän perusteellisen valmistelun alaiseksi jo ihan sen vuoksi, että se olisi läpinäkyvämpi ja helpommin hallittavissa tulevaisuudessa.