Jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain sinivalkoista - Ohto Mannisen ja Heikki Ylikankaan talvi- ja jatkosotanäkemyksien erot ja argumenttien taustat

Abstract

Toinen maailmansota on Suomen lähihistorian merkittävin tapahtuma, jos merkittävyyden katsotaan määräytyvän sen mukaan kuinka paljon jokin yksittäinen tapahtuma voi jättää jälkeensä keskustelua, tutkimusta ja mielipiteitä. Se kiinnostaa suomalaisia vuodesta toiseen, vaikka ihmiset vanhenevat ja sodan omakohtaisesti kokenut sukupolvi alkaa siirtyä ajasta ikuisuuteen. Sota määrittää osaltaan suomalaiskansallista identiteettiä ja sen katsotaan olevan kansallisessa historiankirjoituksessa selviämistarina, jota vastaavia löytyy lähes jokaisen kansakunnan historiasta. Talvi- ja jatkosotaan suhtaudutaan Suomessa yhä edelleen hyvin patrioottisesti ja tapahtumat yhdistetään voimakkaasti maamme itsenäistymiseen, vaikka itsenäistymisen ja talvisodan alkamisen välillä on aikaa yli kaksi vuosikymmentä.

Tämän pro gradu -työn tarkoituksena on perehtyä siihen, kuinka historiantutkijat käsittelevät talvi- ja jatkosotaa omissa tutkimuksissaan. Ihmisten mielissä vallitseva perinteinen, joskus jopa myyttinen näkemys Suomen lähihistorian sotiin ei kerro kaikkea sodan ajan tapahtumista. Tämän vuoksi tutkimuksessa esille tulevat sotakäsitykset on jaoteltu kolmeen erilaiseen kategoriaan: 1. perinteiseen näkemykseen talvi- ja jatkosodasta, 2. venäläiseen näkemykseen sekä 3. uudempaan näkemykseen. Näitä tulkintoja on mahdollista verrata toisiinsa ja katsoa, mitä asioita jätetään toisissa tulkinnoissa sanomatta ja millaisia seikkoja eri tulkintalinjat korostavat. Tutkimuksessa tarkastellaankin pääasiassa kahden merkittävän suomalaisen historiantutkijan suhdetta talvi- ja jatkosotaan ja näitä sotia koskevaan historiantutkimukseen. Tarkasteltavat henkilöt ovat molemmat tehneet merkittävän sekä arvostetun tutkijauran, joten on mielenkiintoista tarkastella professori Ohto Mannisen ja professori Heikki Ylikankaan näkemyksiä talvi- ja jatkosodan tapahtumista sekä heidän tapaansa tutkia historiaa.

Tarkastelun kohteeksi valittujen henkilöiden näkemykset on mahdollista havaita heidän toista maailmansotaa käsittelevistä tutkimuksistaan sekä vuosina 1999–2010 käydystä sotakeskustelusta, jossa sekä Manninen että Ylikangas ovat olleet aktiivisia osallisia. Perehtyminen Ylikankaan ja Mannisen tutkimuksiin sekä vuosina 1998–2010 julkaistujen Historiallisen Aikakauskirjan, Sotilasaikakauslehden sekä Kulttuurilehti Kanavan artikkeleihin ja mielipidekirjoituksiin luo erinomaisen perustan muodostaa käsitys Ohto Mannisen ja Heikki Ylikankaan näkemyksistä Suomen toiminnasta toisessa maailmansodassa. Samalla on mahdollista tarkastella myös Ylikankaan ja Mannisen tapaa tehdä historiantutkimusta ja tätä kautta löytää syitä heidän toisistaan eroaville näkemyksilleen. Tutkimuksen pääkysymys on: miten Ohto Mannisen ja Heikki Ylikankaan talvi- ja jatkosotaa koskevat tulkinnat eroavat toisistaan? Tämän kysymyksen kautta on mahdollista perehtyä Mannisen ja Ylikankaan käyttämään lähdeaineistoon ja siihen, kuinka he käsittelevät ja tulkitsevat lähdeaineistoa tutkimuksissaan. Vaikka sotakeskusteluun on ottanut osaa Mannisen ja Ylikankaan lisäksi useita muitakin tutkijoita, voidaan Mannisen ja Ylikankaan katsoa olevan kahden vastakkaisen sotahistorianäkemyksen valovoimaisimmat edustajat suomalaisessa sotahistoriatutkimuksessa.

Tutkimuksessani havaitsin, että näkemyseroavaisuudet Suomen sotahistoriaan johtuvat usein tutkijoiden lähtökohtien erilaisuudesta. Perinteisen sotanäkemyksen omaavilla tutkijoilla on tapana käyttää pääasiallisena lähdeaineistonaan virallista asiakirja-aineistoa ja noudattaa lähdeaineiston tulkinnassa hyvin minimalistista linjaa. Uudempaa sotahistorianäkemystä tukevia tutkimustuloksia saavuttaneet tutkijat puolestaan ovat nostaneet virallisen lähdeaineiston rinnalle lisäksi muunlaista materiaalia ja suhtautuminen esimerkiksi armeijan tuottamaan asiakirja-aineistoon ja sen täydellisyyteen on perinteistä sotanäkemystä tukevia tutkimuksia kriittisempi. Samalla tutkimuksessa havaittiin myös se, että sotakeskustelussa eri näkökannoille ajautuneilla tutkijoilla on erilaiset lähtökohdat tutkimuksen tekemiseen myös ammatillisessa mielessä. Tutkimusta tehdessä on ollut merkille pantavaa huomata se seikka, että uudenlaisen sotanäkemyksen esille tuominen vaikuttaa olevan selkeästi vaikeampaa verrattuna perinteisen sotanäkemyksen julkaisuun. Sotien päällä oleva voimakas nationalistinen leima selittää varmasti osaltaan sitä, että kuvaa sotien kulusta, poliittisesta päätöksenteosta, ampumisista tai ampumatta jättämisistä voi olla vaikea muuttaa jälkeenpäin.

Sotakeskustelu tarjoaa seurattavaksi harvinaisen värikkään historiantutkijoiden mielipiteenvaihdon, jossa toisen tutkijan persoonan voimakas arvostelu tai syytökset suoranaisesta tutkimuksellisesta vilpistä eivät ole vieraita. Kiivas keskustelu kuitenkin osoittaa sen, että näkemys Suomen roolista toisessa maailmansodasta ei ole staattinen, vaan poliittiset ja sotilaalliset päätökset kirvoittavat voimakkaita ja perusteltuja mielipiteitä historiantutkijoilta.

Asiasanat:talvisota, jatkosota, uusi sotahistoria, nationalismi, historiankirjoituksen historia