Rikollisen raskas leima. Homoseksuaalisuuden dekriminalisointi ja siitä käyty keskustelu 1960-1970-lukujen taitteessa.
HAKALA, ANU (2011)
HAKALA, ANU
2011
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2011-05-02
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-21309
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-21309
Tiivistelmä
Työni tarkoituksena on tarkastella homoseksuaalisuuden dekriminalisointia Suomessa 1960–1970-lukujen taitteessa. Tutkimukseni pääkysymys on, miksi homoseksuaalisuus haluttiin dekriminalisoida. Kysymystä olen tarkastellut sekä kansalaistoiminnan että virallisen lainmuutosprosessin kautta. 1960-luvulle tyypilliset yhden asian liikkeet edustavat kansalaisaktivismia, ja virallista puolta edustavat seksuaalirikoskomitea ja eduskunta. Tarkastellut liikkeet ovat olleet kriminalipoliittinen Marraskuun liike ja tasa-arvoliike Yhdistys 9 sekä Seksuaalipoliittinen Yhdistys Sexpo ry. Olen selvittänyt, keitä näihin liikkeisiin ja komiteaan kuului, heidän perustelunsa ja toimintansa dekriminalisoinnin edistämiseksi sekä minkälaisiin auktoriteettihahmoihin he perusteluissaan nojautuivat. Samalla tarkastelen suurten ikäluokkien mobilisoituneen fraktion, kuusikymmenlukulaisten, toimintaa ja heidän suhdettaan aiempaan sukupolveen.
Työni teoreettiset viitekehykset muodostuvat kahdesta teoriasta. Ensimmäinen on yhdysvaltalaisen Ronald Inglehartin vuonna 1977 esittämä teoria postmaterialistisista arvoista, jotka selittivät 1960-luvulta lähtien tapahtuneen nuorten suuntautumisen tasa-arvon tavoitteluun, rauhan liikkeisiin ja uusvasemmistolaisuuteen. Tutkielman toisen teoreettisen viitekehyksen muodostaa sukupolviteoria, lähinnä Karl Mannheimin sukupolviteoria ja tämän täydennyksenä suomalaisen J. P. Roosin lumipalloteoria.
Aineistoni on ollut arkistomateriaaleja yhden asian liikkeiden arkistoista, seksuaalirikoskomitean arkistosta ja mietinnöstä sekä eduskunnan pöytäkirjoista. Arkistomateriaalin lisäksi olen käyttänyt kahta suomeksi julkaistua seksuaalisuutta käsittelevää kirjaa, kansalaisaktivistien toimittamaa suomalaista seksuaalisuutta käsittelevää kirjaa ja muutamia lehtiartikkeleita vuodelta 1965.
Tutkimukseni osoitti kuusikymmenlukulaisten ydinjoukon olleen pieni ja hyvin heterogeeninen. Tätä ydinryhmää voi kutsua välittäjäksi, joka toimi kahden sukupolven välillä, tai lumipalloksi, joka aloitti sukupolviliikkeen suurten ikäluokkien keskuudessa. Samat henkilöt olivat mukana monissa yhden asian liikkeissä. Suurin osa oli myös uusvasemmistolaisia, jotka myöhemmin liittyivät vasemmistolaispuolueisiin. Kyse ei ollut vain poliittisesta erimielisyydestä vanhempaa sukupolvea kohtaan, vaan osa oli myös kapinaa, halua hätkähdyttää valtaapitävää sukupolvea. Suomalainen opiskelijaradikalismi oli vain omaleimainen ilmentymä länsimaissa vellovassa nuorten kapinassa auktoriteetteja vastaan. Taustoiltaan kuusikymmenlukulaisten ydinjoukko, kaupunkilaisia ja korkeasti koulutettuja vasemmistoon suuntautuneita, sopii Inglehartin teoriaan, mutta käytännössä Suomessa tuskin vielä kuusikymmenlukulaisilla on ollut postmaterialistisia arvoja siinä määrin, mitä Inglehartin teoria olettaisi. Kuitenkin kuusikymmenlukulaiset ovat erinomainen osoitus suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta, etenkin koulutuksen ekspansioista ja elintason noususta, niiden tekijöiden, joilla on merkitystä postmaterialististen arvojen synnylle.
Tutkimuksen myötä ilmeni kysymyksen homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnista olleen vaikea ja monimutkainen. Kuusikymmenlukulaiset kannattivat täydellistä dekriminalisointia vedoten tasa-arvoon ja normaaliin seksuaaliseen vaihteluun. Kuusikymmenlukulaisille kyse oli ihmisoikeuksista, tasa-arvosta. He myös pääsivät vaikuttamaan asiantuntijoina seksuaalirikoskomiteaan ja eduskunnan lakivaliokunnassa lakimuutokseen. Kuitenkin homoseksuaalisuus oli vain pieni osa yhden asian liikkeiden toiminnassa, vaade muiden joukossa tavoiteltaessa hyvää elämää. Seksuaalirikoskomiteassa ja eduskunnassa suurimman enemmistön muodostivat ne, jotka kannattivat dekriminalisointia tietyin rajoituksin. Näitä olivat korkeammat suojaikärajat ja kehotuskielto. Pieni vähemmistö halusi säilyttää homoseksuaalisuuden kriminalisoituna.
Perusteluissa dekriminalisoinnille ja sitä vastaan näkyvät homoseksuaalisuuden kolme leimaa: synti, rikos ja sairaus. Etenkin eduskuntakeskustelussa yleiskriminalisointia kannattaneet leimasivat homoseksuaalisuuden synniksi, rikokseksi luontoa vastaan ja sairaudeksi. Sairaus-perustelua käyttivät myös dekriminalisoinnin kannattajat: olisi väärin rangaista tilasta, jolle homoseksuaalinen ei itse voinut mitään. Monet perustelut toistivat vanhoja käsityksiä homoudesta, joilla homoseksuaalien marginalisointia oli perusteltu aiemmin. Samoin kannanotoissa näkyi hyvin myös törmäys vanhan ja uuden käsityksen välillä siitä, ketä lain tulisi suojella. Täydellistä dekriminalisointia kannattaneet katsoivat lain suojelevan ensisijaisesti yksilöä, vastustajat taas katsoivat lain suojelevan ensin yhteisöä ja vasta sitten yksilöä.
Puoluepoliittisesti vasemmistopuolueet kannattivat dekriminalisointia, muissa puolueissa hajonta oli suurempaa. Eduskunta lisäsi kehotuskiellon, joka hajotti myös yhtenäisen vasemmiston rivejä. Valmis laki oli kompromissi kehotuskieltoineen ja korkeampine suojaikärajoineen. Se kuitenkin vastasi eurooppalaista keskiarvoa ja oli linjassa muiden Pohjoismaiden seksuaalirikoslakien kanssa, kuten oli tavoitekin ollut. Vastaanotto lakiin oli silti ristiriitainen: osa homoseksuaaleista koki lain jääneen puolitiehen, osa taas kiitti eduskuntaa luvaten olla enää häiritsemättä eduskunnan toimintaa.
Lakimuutoksen jälkeen kahden aikuisen ihmisen homoseksuaalisuus ei ollut enää rikos. Kehotuskielto kuitenkin hankaloitti tiedon välitystä, mutta dekriminalisointi oli ensimmäinen askel kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Samalla sitä voidaan pitää osoituksena asenneilmapiirin muutoksesta, joka tapahtui Suomessa 1960–1970-lukujen vaihteessa. Ilman yhden asian liikkeiden kansalaisaktiivisuutta olisi asennemuutos viivästynyt ja lakimuutoksen läpivienti voinut vaikeutua.
Asiasanat: homoseksuaalisuus, dekriminalisointi, 1960-luku, poliittiset liikkeet, sukupolvet, postmaterialistiset arvot
Työni teoreettiset viitekehykset muodostuvat kahdesta teoriasta. Ensimmäinen on yhdysvaltalaisen Ronald Inglehartin vuonna 1977 esittämä teoria postmaterialistisista arvoista, jotka selittivät 1960-luvulta lähtien tapahtuneen nuorten suuntautumisen tasa-arvon tavoitteluun, rauhan liikkeisiin ja uusvasemmistolaisuuteen. Tutkielman toisen teoreettisen viitekehyksen muodostaa sukupolviteoria, lähinnä Karl Mannheimin sukupolviteoria ja tämän täydennyksenä suomalaisen J. P. Roosin lumipalloteoria.
Aineistoni on ollut arkistomateriaaleja yhden asian liikkeiden arkistoista, seksuaalirikoskomitean arkistosta ja mietinnöstä sekä eduskunnan pöytäkirjoista. Arkistomateriaalin lisäksi olen käyttänyt kahta suomeksi julkaistua seksuaalisuutta käsittelevää kirjaa, kansalaisaktivistien toimittamaa suomalaista seksuaalisuutta käsittelevää kirjaa ja muutamia lehtiartikkeleita vuodelta 1965.
Tutkimukseni osoitti kuusikymmenlukulaisten ydinjoukon olleen pieni ja hyvin heterogeeninen. Tätä ydinryhmää voi kutsua välittäjäksi, joka toimi kahden sukupolven välillä, tai lumipalloksi, joka aloitti sukupolviliikkeen suurten ikäluokkien keskuudessa. Samat henkilöt olivat mukana monissa yhden asian liikkeissä. Suurin osa oli myös uusvasemmistolaisia, jotka myöhemmin liittyivät vasemmistolaispuolueisiin. Kyse ei ollut vain poliittisesta erimielisyydestä vanhempaa sukupolvea kohtaan, vaan osa oli myös kapinaa, halua hätkähdyttää valtaapitävää sukupolvea. Suomalainen opiskelijaradikalismi oli vain omaleimainen ilmentymä länsimaissa vellovassa nuorten kapinassa auktoriteetteja vastaan. Taustoiltaan kuusikymmenlukulaisten ydinjoukko, kaupunkilaisia ja korkeasti koulutettuja vasemmistoon suuntautuneita, sopii Inglehartin teoriaan, mutta käytännössä Suomessa tuskin vielä kuusikymmenlukulaisilla on ollut postmaterialistisia arvoja siinä määrin, mitä Inglehartin teoria olettaisi. Kuitenkin kuusikymmenlukulaiset ovat erinomainen osoitus suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta, etenkin koulutuksen ekspansioista ja elintason noususta, niiden tekijöiden, joilla on merkitystä postmaterialististen arvojen synnylle.
Tutkimuksen myötä ilmeni kysymyksen homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnista olleen vaikea ja monimutkainen. Kuusikymmenlukulaiset kannattivat täydellistä dekriminalisointia vedoten tasa-arvoon ja normaaliin seksuaaliseen vaihteluun. Kuusikymmenlukulaisille kyse oli ihmisoikeuksista, tasa-arvosta. He myös pääsivät vaikuttamaan asiantuntijoina seksuaalirikoskomiteaan ja eduskunnan lakivaliokunnassa lakimuutokseen. Kuitenkin homoseksuaalisuus oli vain pieni osa yhden asian liikkeiden toiminnassa, vaade muiden joukossa tavoiteltaessa hyvää elämää. Seksuaalirikoskomiteassa ja eduskunnassa suurimman enemmistön muodostivat ne, jotka kannattivat dekriminalisointia tietyin rajoituksin. Näitä olivat korkeammat suojaikärajat ja kehotuskielto. Pieni vähemmistö halusi säilyttää homoseksuaalisuuden kriminalisoituna.
Perusteluissa dekriminalisoinnille ja sitä vastaan näkyvät homoseksuaalisuuden kolme leimaa: synti, rikos ja sairaus. Etenkin eduskuntakeskustelussa yleiskriminalisointia kannattaneet leimasivat homoseksuaalisuuden synniksi, rikokseksi luontoa vastaan ja sairaudeksi. Sairaus-perustelua käyttivät myös dekriminalisoinnin kannattajat: olisi väärin rangaista tilasta, jolle homoseksuaalinen ei itse voinut mitään. Monet perustelut toistivat vanhoja käsityksiä homoudesta, joilla homoseksuaalien marginalisointia oli perusteltu aiemmin. Samoin kannanotoissa näkyi hyvin myös törmäys vanhan ja uuden käsityksen välillä siitä, ketä lain tulisi suojella. Täydellistä dekriminalisointia kannattaneet katsoivat lain suojelevan ensisijaisesti yksilöä, vastustajat taas katsoivat lain suojelevan ensin yhteisöä ja vasta sitten yksilöä.
Puoluepoliittisesti vasemmistopuolueet kannattivat dekriminalisointia, muissa puolueissa hajonta oli suurempaa. Eduskunta lisäsi kehotuskiellon, joka hajotti myös yhtenäisen vasemmiston rivejä. Valmis laki oli kompromissi kehotuskieltoineen ja korkeampine suojaikärajoineen. Se kuitenkin vastasi eurooppalaista keskiarvoa ja oli linjassa muiden Pohjoismaiden seksuaalirikoslakien kanssa, kuten oli tavoitekin ollut. Vastaanotto lakiin oli silti ristiriitainen: osa homoseksuaaleista koki lain jääneen puolitiehen, osa taas kiitti eduskuntaa luvaten olla enää häiritsemättä eduskunnan toimintaa.
Lakimuutoksen jälkeen kahden aikuisen ihmisen homoseksuaalisuus ei ollut enää rikos. Kehotuskielto kuitenkin hankaloitti tiedon välitystä, mutta dekriminalisointi oli ensimmäinen askel kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Samalla sitä voidaan pitää osoituksena asenneilmapiirin muutoksesta, joka tapahtui Suomessa 1960–1970-lukujen vaihteessa. Ilman yhden asian liikkeiden kansalaisaktiivisuutta olisi asennemuutos viivästynyt ja lakimuutoksen läpivienti voinut vaikeutua.
Asiasanat: homoseksuaalisuus, dekriminalisointi, 1960-luku, poliittiset liikkeet, sukupolvet, postmaterialistiset arvot