Lasten- ja nuortenkirjastotoiminnan kehityslinjoja 1900-luvun Suomessa

Abstract

Käsittelen tutkielmassani 1900-luvun suomalaisen lasten- ja nuortenkirjastotoiminnan kehityslinjoja. Tutkin nuorisokirjastojen toimintamuotojen, aineistonvalinnan, toiminnan tavoitteiden ja niitä ohjanneen lapsikäsityksen muuttumista 1900-luvun aikana ja pyrin näiden osa-alueiden kautta hahmottamaan, millaiset laajemmat ajatusmuodot ovat muovanneet lasten- ja nuortenkirjastojen tavoitteidenasettelua ja toimintaa. Aineistoni koostuu vuosien 1908–1999 Kirjastolehtien (ilmestynyt vuosina 1921–1947 nimellä Kansanvalistus ja kirjastolehti) lapsia, nuoria sekä heille suunnattuja kirjastopalveluita käsittelevistä teksteistä, joita analysoin diskurssianalyysin ja sisällönanalyysin keinoin.

Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmaani olen käyttänyt Sanna Taljan Musiikki, kulttuuri, kirjasto – väitöskirjassaan (Talja, 1998) esittelemiä kolmea musiikkikirjaston ja musiikkikulttuurin tulkintarepertuaaria, jotka Taljan mukaan ovat yleistettävissä myös koko kirjastotoiminnan ja kulttuurin, mukaan lukien kirjallisuus, tulkintarepertuaareiksi. Olin kiinnostunut erityisesti siitä, kuinka Taljan erittelemiin näkökulmiin sisältyvät taustaoletukset kansalaisesta, kuluttajasta ja asiakkaasta muuttuivat, kun niitä suhteutti omaan aineistooni, jossa kirjasto- ja kulttuuritoiminnan pääasiallisena kohderyhmänä olivat aikuisten sijaan alaikäiset lapset ja nuoret.

Tutkimustulosteni perusteella Sanna Taljan väitöskirjassaan esittelemät kolme musiikkikirjastojen ja – kulttuurin tulkintarepertuaaria kuvasivat hyvin omassa lastenkirjastoaiheisessa aineistossani esiintyneitä puhetapoja. Viitekehys oli siis hyvin sovellettavissa myös 1900-luvun lastenkirjastopuheessa vallinneiden näkökulmaerojen jäsentelyyn.

Taljan mukaan musiikkikirjastopuheessa hegemonisena diskurssina oli yhtenäiskulttuurirepertuaari 1960-luvun puoliväliin, kaupallisuuskriittinen repertuaari 60- ja 70-luvuilla ja mosaiikkikulttuurirepertuaari 1980-luvun puolivälistä eteenpäin. Pääsääntöisesti samankaltainen ajallinen jaottelu päti myös omaan aineistooni.

Vuosisadan alkupuoliskon lastenkirjastojen toiminnassa näkyivät kansanvalistukselliset tavoitteet. Karkeasti 1950-luvulle asti lastenkirjastot on voitu määritellä kouluopetusta tukevaksi tai sille rinnakkaiseksi sivistyspalveluksi. 1960–70 -luvulla lastenkirjastotoiminnassa runsaine oheistoimintoineen näkyi voimakas kulttuuripalvelupainotus. Tavoitteenasetteluissa korostuivat lasten itsetunnon ja luovuuden kehittäminen. 1980–90 –lukujen kirjasto näyttäytyy teksteissä elämyksiä tarjoavana virkistyspalveluna. Toisaalta vuosisadan lopun kirjaston tehtäväksi on määritelty myös vastata tietoyhteiskuntakehitykseen huolehtimalla yhteistyössä koulun kanssa lasten ja nuorten riittävistä tiedonhaku- ja medialukutaidoista.

Lapsia ja nuoria kuvataan sekä yhtenäiskulttuurirepertuaarin että kaupallisuuskriittisen repertuaarin teksteissä yhteisön tulevaisuuden tekijöinä, joka tarvitsee tukea ja ohjausta kirjallisen makunsa kehittymiseen. Yhtenäiskulttuurirepertuaarissa sivistysprojektin kohteeksi otettu lapsi nousee sivistyksen portaita ja samalla kohottaa kansakuntansa sivistyksen tasoa. Hän omaksuu yhteiset perusarvot viedäkseen niitä eteenpäin. Kaupallisuuskriittisessä repertuaarissa lapset tulevaisuuden aikuisina taas ovat avainasemassa maailman muuttajina ja vanhojen arvojen kyseenalaistajina. Kasvatuskriittisessä mosaiikkikulttuurirepertuaarissa sen sijaan lapset ja nuoret näyttäytyvät tulevaisuuden aikuisten sijaan tässä hetkessä yhtenä monista erilaisista kuluttajaryhmistä, joilla on yhtäläisesti kuin aikuisilla jo sisäänrakennettuna kompetenssi tehdä omista lähtökohdistaan mielekkäitä mediavalintoja.