Dokumentaarinen teatteri 2000-luvulla
JUNTTILA, JANNE (2010)
JUNTTILA, JANNE
2010
Teatterin ja draaman tutkimus - Theatre and Drama Research
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2010-11-15
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20999
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20999
Tiivistelmä
Dokumenttiteatterista tuli kansainvälinen ilmiö 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Dokumentaarisella teatterilla tarkoitetaan tässä opinnäytetyössä esitystä tai näytelmää, jolla on 'dokumentaarista arvoa'. Teatteriesityksen aineistona tai osana voidaan käyttää kirjallisia dokumentteja, haastatteluja ja tallenteita. Esiintyjä voi olla näyttelijän sijaan asiantuntija.
Dokumenttiteatterin alalajeja ovat esimerkiksi verbatim-teatteri eli sanasanainen teatteri, tribunal-teatteri eli oikeussaliteatteri ja living newspaper -teatteri eli sanomalehtiteatteri. Dokumenttiteatterilla on pitkä traditio. 2000-luvun uusi aalto laajentaa teatterilajin perinteistä määritelmää.
Derek Pagetin mukaan dokumenttiteatterin funktioita ovat: historian uudelleenarvioiminen paikallisesti, kansallisesti tai kansainvälisesti, alistettujen ja marginalisoitujen yhteisöjen korottaminen sekä ristiriitoja herättävien tapahtumien ja aiheiden tutkiminen paikallisessa, kansallisessa tai kansainvälisessä kontekstissa.
Dokumentaarisen teatterin suosion taustalla voidaan nähdä yhteiskunnallisia kehityskulkuja. Niistä merkittävimpinä talouden globalisoitumisesta seurannut 1) kriisien ylikansallistuminen ja kansalaisten lisääntynyt huoli maailman ongelmista, 2) median osittainen epäonnistuminen selittää maailman tapahtumia ja suhtautua kriittisesti vallanpitäjiin sekä 3) epäluottamuksen kulttuuri, jossa kansalaiset ovat saaneet tarpeekseen poliitikkojen kieputuspuheesta, mutta kaipaavat samalla kokemuksellista tietoa ajasta, jota elämme. Teatteri eroaa muusta mediasta siinä, että se tarjoaa kokemuksia, jonka avulla informaatiota, päivittäistä tahdotonta uutisvirtaa, voi jäsennellä merkityksiksi.
Yksi suosion syy piilee dokumentaarisen teatterin kerronnan tuttuudessa. Kerronta on usein henkilökohtaista tai autenttista. Silminnäkijyys on vallitseva mediakoodi: tiedon välittäjän ei haluta vääntelevän todellisuutta. Emme luota poliitikkoihin tai toimittajiin, mutta yksilön omakohtainen todistus tuntuu meistä luotettavalta.
Uudenaikainen dokumenttiteatteri pyrkii kertomaan asiansa moniäänisesti, eikä toitottamaan ilmoille yhtä totuutta. Osassa dokumenttiteatteriesityksiä yhteiskunnallinen ongelma tai kipupiste pidetään moniarvoisuuden tai objektiivisuuden nimissä hieman etäällä. Nykykatsoja ei halua piehtaroida vääryyksissä, ja brechtiläinen vieraannutus tuntuu taas raikkaalta. Robin Soansin mielestä yleisö tulee katsomaan sanasanaista näytelmää ajatellen, että "siinä ei valehdella". Tämä lupaus viehättänee yleisöä.
Dokumenttiteatteri on kerronnaltaan hyvin nykyaikaista teatteria. Se käyttää uudenaikaista video- ja äänikerrontaa, joskus esityksen osana voi olla kommunikaatioviestintä, johon olemme tottuneet verkossa. Dokumentaarinen teatteri mukailee medioitunutta elämäämme. Teknologian asemaa dokumenttiteatterissa korostaa esimerkiksi Carol Martin.
Dokumentaarinen teatteri tarvitsee esityksen osaksi lähiyhteisöään toisella tavalla kuin klassikkonäytelmiä tuotettaessa. Teatterin tekijät joutuvat laskeutumaan norsunluutornistaan. Tämä sanasanaisen teatterin, Ison-Britannian verbatim-teatterin, perinne lähentää teatteria ja sen yleisöä.
Asiasanat:draama, teatteri, dokumenttiteatteri, dokumentaarinen teatteri, yhteiskunnallinen teatteri, media, journalismi, 2000-luku
Dokumenttiteatterin alalajeja ovat esimerkiksi verbatim-teatteri eli sanasanainen teatteri, tribunal-teatteri eli oikeussaliteatteri ja living newspaper -teatteri eli sanomalehtiteatteri. Dokumenttiteatterilla on pitkä traditio. 2000-luvun uusi aalto laajentaa teatterilajin perinteistä määritelmää.
Derek Pagetin mukaan dokumenttiteatterin funktioita ovat: historian uudelleenarvioiminen paikallisesti, kansallisesti tai kansainvälisesti, alistettujen ja marginalisoitujen yhteisöjen korottaminen sekä ristiriitoja herättävien tapahtumien ja aiheiden tutkiminen paikallisessa, kansallisessa tai kansainvälisessä kontekstissa.
Dokumentaarisen teatterin suosion taustalla voidaan nähdä yhteiskunnallisia kehityskulkuja. Niistä merkittävimpinä talouden globalisoitumisesta seurannut 1) kriisien ylikansallistuminen ja kansalaisten lisääntynyt huoli maailman ongelmista, 2) median osittainen epäonnistuminen selittää maailman tapahtumia ja suhtautua kriittisesti vallanpitäjiin sekä 3) epäluottamuksen kulttuuri, jossa kansalaiset ovat saaneet tarpeekseen poliitikkojen kieputuspuheesta, mutta kaipaavat samalla kokemuksellista tietoa ajasta, jota elämme. Teatteri eroaa muusta mediasta siinä, että se tarjoaa kokemuksia, jonka avulla informaatiota, päivittäistä tahdotonta uutisvirtaa, voi jäsennellä merkityksiksi.
Yksi suosion syy piilee dokumentaarisen teatterin kerronnan tuttuudessa. Kerronta on usein henkilökohtaista tai autenttista. Silminnäkijyys on vallitseva mediakoodi: tiedon välittäjän ei haluta vääntelevän todellisuutta. Emme luota poliitikkoihin tai toimittajiin, mutta yksilön omakohtainen todistus tuntuu meistä luotettavalta.
Uudenaikainen dokumenttiteatteri pyrkii kertomaan asiansa moniäänisesti, eikä toitottamaan ilmoille yhtä totuutta. Osassa dokumenttiteatteriesityksiä yhteiskunnallinen ongelma tai kipupiste pidetään moniarvoisuuden tai objektiivisuuden nimissä hieman etäällä. Nykykatsoja ei halua piehtaroida vääryyksissä, ja brechtiläinen vieraannutus tuntuu taas raikkaalta. Robin Soansin mielestä yleisö tulee katsomaan sanasanaista näytelmää ajatellen, että "siinä ei valehdella". Tämä lupaus viehättänee yleisöä.
Dokumenttiteatteri on kerronnaltaan hyvin nykyaikaista teatteria. Se käyttää uudenaikaista video- ja äänikerrontaa, joskus esityksen osana voi olla kommunikaatioviestintä, johon olemme tottuneet verkossa. Dokumentaarinen teatteri mukailee medioitunutta elämäämme. Teknologian asemaa dokumenttiteatterissa korostaa esimerkiksi Carol Martin.
Dokumentaarinen teatteri tarvitsee esityksen osaksi lähiyhteisöään toisella tavalla kuin klassikkonäytelmiä tuotettaessa. Teatterin tekijät joutuvat laskeutumaan norsunluutornistaan. Tämä sanasanaisen teatterin, Ison-Britannian verbatim-teatterin, perinne lähentää teatteria ja sen yleisöä.
Asiasanat:draama, teatteri, dokumenttiteatteri, dokumentaarinen teatteri, yhteiskunnallinen teatteri, media, journalismi, 2000-luku