Kirkko, rauhankysymys ja sukupolvet - Suomen evankelisluterilaisen kirkon rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa rauhankysymyksestä vuosina 1965-1975
HAVUNEN, MINNA (2010)
HAVUNEN, MINNA
2010
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2010-11-04
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20984
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20984
Tiivistelmä
Tutkimus käsittelee Suomen evankelisluterilaisen kirkon roolia yhteiskunnallisessa keskustelussa rauhankysymyksestä vuosina 1965–1975, ja miten tätä roolia voi jäsentää sukupolvi-käsitteen kautta. Rauhankysymyksellä tarkoitan tutkimusajankohtana Suomessa käytyä keskustelua väkivallan oikeutuksesta, aseistakieltäytymisestä, Vietnamin sodasta ja rauhan edellytyksistä. Sukupolvi-käsitteellä tarkoitan Karl Mannheimin teoriaa yhteiskunnan sukupolvista, jotka muodostuvat yhteisen sukupolvikokemuksen kautta.
Tutkimusmetodini on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jossa Mannheimin sukupolviteoria toimii apuna analyysin etenemisessä. Lähteenä käytän sanoma- ja aikakauslehtiä, aikalaiskirjallisuutta sekä Kirkkohallituksen nimittämän Kirkon yhteiskunnallisen toimikunnan arkistoa.
Kirkon rooli vuosien 1965–1975 rauhankysymyskeskustelussa oli aktiivinen. Kirkko oli mukana keskustelemassa väkivallan oikeutuksesta, aseistakieltäytymisestä ja rauhan edellytyksistä. Väkivallan oikeutus -keskustelussa kirkosta erottui neljä ryhmää: ehdottomat pasifistit, vallankumoukselliset pasifistit, rauhantahtoiset sekä maanpuolustushenkiset. Aseistakieltäytymiskeskustelussa kirkosta löytyi tukijoita niin Jehovan todistajien kieltäytymiselle kuin ei-uskonnollisista syistä kieltäytyvillekin. Toisaalta kirkossa oli aseistakieltäytyjiin negatiivisesti suhtautuvia. Ratkaisuna rauhaan kirkosta tuettiin rauhantutkimusta, rauhankasvatusta, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, evankeliumia, rukousta sekä ylikansallisia instituutioita. Vietnamin sodan suhteen kirkon johto reagoi myöhään, mutta kirkon nuoret tuomitsivat sodan jo varhain. Rauhankasvatustoiminnan aloittamisessa kirkkoa voisi kutsua edelläkävijäksi.
Koska enemmistö suomalaisista kuului kirkkoon, oli sen asema vaikutusvaltainen ja sen kannanotoilla oli yhteiskunnallista merkitystä. Kirkon vaikutusvaltaa kuvaa esimerkiksi se, että valtionjohto antoi tunnustusta kirkolle rauhantekijänä ja pyysi kirkolta lausuntoa aseistakieltäytymisestä. Kirkko noteerattiin varteenotettavaksi keskustelijaksi myös rauhanjärjestöjen taholta. Kirkon edustajat saivat esimerkiksi palstatilaa rauhanjärjestöjen lehdissä. Kirkon edustajia toimi sekä Sadankomiteassa että Rauhanpuolustajissa. Kirkosta löytyi myös ennakkoluuloja rauhanjärjestöjä kohtaan, sillä ne nähtiin vasemmistolaisina.
Rauhankysymys oli sukupolvia erottava teema kirkossa, kuten se oli myös muualla yhteiskunnassa. Keskustelussa väkivallasta oli havaittavissa sukupolvien välinen konflikti. Aseistakieltäytymiskeskustelussa näkyi sukupolvien erilainen mobilisaatio. Jehovantodistajien ongelmat kiinnostivat vanhempia, ei-uskonnolliset kieltäytyjät taas nuorempaa polvea. Vietnamin sodan suhteen sukupolvikonfliktia ei juuri ollut, vaan sukupolvet toimivat yhdessä. Sukupolvien näkemyserot rauhan ratkaisuista tulivat esiin eri painotuksissa: vanhempi polvi luotti YK:hon ja Etykiin, kun taas nuoret korostivat rakenteelliseen väkivaltaan puuttumista. Sukupolvikonfliktin ja mobilisaation erojen taustalla olivat erilaiset sukupolvikokemukset ja niistä kumpuava asettuminen erilaiseen ideologiseen traditioon. Vanhemman sukupolven kokemuksia olivat sisällissota ja toinen maailmansota; nuoren sukupolven kokemuksia olivat kylmän sodan kriisit ja ydinsodan uhka.
Kirkon osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun oli osa sotien jälkeistä murrosta. Tässä kohdin kirkko myös jakaantui: syntyivät yhteiskunnallista aktiivisuutta korostava uuskansankirkollinen suuntaus ja ihmisen henkilökohtaiseen uskonelämään ja pelastukseen keskittyvä viidesläinen uuspietistinen suuntaus. Juuri uuskansankirkolliset ja samaan traditioon kuuluvat radikaalit nuoret olivat kirkossa aktiivisia rauhankysymyskeskustelussa. Kirkkoa kannusti rauhankysymyskeskusteluun myös Kirkkojen Maailmanneuvoston ja Luterilaisen Maailmanliiton esimerkit.
Asiasanat:rauhanliike, kirkko, 1960-luku, 1970-luku, aseistakieltäytyminen, Vietnamin sota, pasifismi, rauhankysymys, sukupolvikonflikti
Tutkimusmetodini on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jossa Mannheimin sukupolviteoria toimii apuna analyysin etenemisessä. Lähteenä käytän sanoma- ja aikakauslehtiä, aikalaiskirjallisuutta sekä Kirkkohallituksen nimittämän Kirkon yhteiskunnallisen toimikunnan arkistoa.
Kirkon rooli vuosien 1965–1975 rauhankysymyskeskustelussa oli aktiivinen. Kirkko oli mukana keskustelemassa väkivallan oikeutuksesta, aseistakieltäytymisestä ja rauhan edellytyksistä. Väkivallan oikeutus -keskustelussa kirkosta erottui neljä ryhmää: ehdottomat pasifistit, vallankumoukselliset pasifistit, rauhantahtoiset sekä maanpuolustushenkiset. Aseistakieltäytymiskeskustelussa kirkosta löytyi tukijoita niin Jehovan todistajien kieltäytymiselle kuin ei-uskonnollisista syistä kieltäytyvillekin. Toisaalta kirkossa oli aseistakieltäytyjiin negatiivisesti suhtautuvia. Ratkaisuna rauhaan kirkosta tuettiin rauhantutkimusta, rauhankasvatusta, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, evankeliumia, rukousta sekä ylikansallisia instituutioita. Vietnamin sodan suhteen kirkon johto reagoi myöhään, mutta kirkon nuoret tuomitsivat sodan jo varhain. Rauhankasvatustoiminnan aloittamisessa kirkkoa voisi kutsua edelläkävijäksi.
Koska enemmistö suomalaisista kuului kirkkoon, oli sen asema vaikutusvaltainen ja sen kannanotoilla oli yhteiskunnallista merkitystä. Kirkon vaikutusvaltaa kuvaa esimerkiksi se, että valtionjohto antoi tunnustusta kirkolle rauhantekijänä ja pyysi kirkolta lausuntoa aseistakieltäytymisestä. Kirkko noteerattiin varteenotettavaksi keskustelijaksi myös rauhanjärjestöjen taholta. Kirkon edustajat saivat esimerkiksi palstatilaa rauhanjärjestöjen lehdissä. Kirkon edustajia toimi sekä Sadankomiteassa että Rauhanpuolustajissa. Kirkosta löytyi myös ennakkoluuloja rauhanjärjestöjä kohtaan, sillä ne nähtiin vasemmistolaisina.
Rauhankysymys oli sukupolvia erottava teema kirkossa, kuten se oli myös muualla yhteiskunnassa. Keskustelussa väkivallasta oli havaittavissa sukupolvien välinen konflikti. Aseistakieltäytymiskeskustelussa näkyi sukupolvien erilainen mobilisaatio. Jehovantodistajien ongelmat kiinnostivat vanhempia, ei-uskonnolliset kieltäytyjät taas nuorempaa polvea. Vietnamin sodan suhteen sukupolvikonfliktia ei juuri ollut, vaan sukupolvet toimivat yhdessä. Sukupolvien näkemyserot rauhan ratkaisuista tulivat esiin eri painotuksissa: vanhempi polvi luotti YK:hon ja Etykiin, kun taas nuoret korostivat rakenteelliseen väkivaltaan puuttumista. Sukupolvikonfliktin ja mobilisaation erojen taustalla olivat erilaiset sukupolvikokemukset ja niistä kumpuava asettuminen erilaiseen ideologiseen traditioon. Vanhemman sukupolven kokemuksia olivat sisällissota ja toinen maailmansota; nuoren sukupolven kokemuksia olivat kylmän sodan kriisit ja ydinsodan uhka.
Kirkon osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun oli osa sotien jälkeistä murrosta. Tässä kohdin kirkko myös jakaantui: syntyivät yhteiskunnallista aktiivisuutta korostava uuskansankirkollinen suuntaus ja ihmisen henkilökohtaiseen uskonelämään ja pelastukseen keskittyvä viidesläinen uuspietistinen suuntaus. Juuri uuskansankirkolliset ja samaan traditioon kuuluvat radikaalit nuoret olivat kirkossa aktiivisia rauhankysymyskeskustelussa. Kirkkoa kannusti rauhankysymyskeskusteluun myös Kirkkojen Maailmanneuvoston ja Luterilaisen Maailmanliiton esimerkit.
Asiasanat:rauhanliike, kirkko, 1960-luku, 1970-luku, aseistakieltäytyminen, Vietnamin sota, pasifismi, rauhankysymys, sukupolvikonflikti