Darfurin kriisin kehykset television ajankohtaisohjelmissa

Abstract

Tutkin tässä pro gradu -tutkielmassa Darfurin kriisin kehystämistä suomalaisissa ajankohtais-ohjelmissa. Sudanin Darfurin maakunnassa on ollut käynnissä väkivaltainen konflikti alkuvuodesta 2003 saakka. Työssäni analysoin, miten suomalaiset ajankohtaisohjelmat representoivat Darfurin tilanteen ja miten ohjelmien representaatiot suhteutuvat kehitysmaajournalismin pitkäaikaiseen kritiikkiin ja toisaalta käsityksiin paremmasta kehitysmaa- ja kriisijournalismista. Aineistoni koostuu kolmesta ohjelmasta: Silminnäkijästä (Yle), Atlaksesta (Yle) ja 45 minuutista (MTV3). Kaikissa ohjelmissa suomalaistoimittaja vierailee Darfurissa pakolaisleirillä.

Länsimaisten tiedotusvälineiden tapoja kertoa kehitysmaista on kritisoitu vuosikymmeniä. Käyn työssäni ensin kirjallisuuden pohjalta läpi tätä kritiikkiä. Sen jälkeen pohdin, millaista olisi parempi kehitysmaa- ja kriisijournalismi. Pyrin siten tuomaan työssäni esille, että sodista ja kaukaisesta inhimillisestä kärsimyksestä on aina mahdollista kertoa myös toisin - journalismi rakentaa tietynlaista todellisuutta valitsemalla tiettyjä lähestymistapoja aiheeseen. Toisin kertomisen tapoja pohtiessani hyödynnän rauhantutkijoiden Johan Galtungin ja Richard C. Vincentin linjauksia paremmasta kriisi- ja sotaraportoinnista sekä Stuart Hallin teorioita siitä, kuinka mustista ihmisistä rakennettuja stereotyyppisiä ja negatiivisia representaatioita on mahdollista horjuttaa.

Analysoin ajankohtaisohjelmien representaatioita kehysanalyysin avulla. Ohjelmat kehystävät Darfurin kriisiä neljän kehyksen - luonnollisuuden, kurjuuden, paremman elämän ja selviytyjien kehysten - kautta. Purettuani aineistoani kehysanalyysin sekä rauhantutkimuksen ja stereotyyppien horjuttamisen strategioiden tarjoamien työkalujen avulla päädyn siihen, että ohjelmista löytyy perinteisistä ja kritisoiduista kerrontatavoista poikkeavia aineksia; esimerkiksi pakolaisia haastatellaan paljon sen sijaan, että heidän kokemuksistaan kertoisivat pelkästään länsimaiset avustustyöntekijät ja selviytyjien kehys representoi afrikkalaiset aktiivisina toimijoina passiivisen uhrin roolin sijaan. Aineistoani ei voi kuitenkaan kutsua paremmaksi kehitysmaajournalismiksi, sillä ohjelmista nousee hallitsevasti esille niitä puutteita, joista mediaa on kritisoitu; esimerkiksi Darfurin kriisin syyt jäävät piiloon, väkivaltaisuus ja kurjuus määrittyvät kehitysmaiden ihmisille tyypillisiksi ja siedettäviksi elinoloiksi ja kriisin ratkaisumahdollisuudet kuvaillaan olemattomiksi.