Huumori Samuel Beckettin näytelmäteksteissä Waiting for Godot ja Endgame
LEHTINEN, MIRJAMI (2010)
2010
Yleinen kirjallisuustiede - Comparative Literature
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2010-06-07
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20719
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20719
Tiivistelmä
Tutkielman aihe on huumori Samuel Beckettin näytelmäteksteissä Waiting for Godot ja Endgame. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten Beckettin huumori toimii analysoimalla huumorin keinoja näytelmäteksteissä.
Waiting for Godot (1956) ja Endgame (1958) kuuluvat Samuel Beckettin varhaisempaan näytelmätuotantoon. Molemmille näytelmäteksteille on tyypillistä, että tekstistä merkitystä etsivä lukija ajautuu väistämättä umpikujaan, koska Beckettin teksti on rakennettu väistämään lukijan tulkintayrityksiä. Tutkielmassa tarkastellaan niitä erilaisia tapoja, joilla teksti välttää merkityksen muodostumista. Tekstistä merkitystä etsivä lukija vertautuu näytelmätekstien henkilöhahmoihin, jotka yrittävät toistuvasti löytää olemassaololleen tarkoituksen siinä kuitenkaan onnistumatta. Sekä henkilöhahmot että lukija näyttäytyvät merkitystä etsiessään koomisina ja tekstissä pilkataan tulkitsijan asemaan asettuvaa.
Huumoria analysoidaan tarkastelemalla mikro- ja makrotason huumorin keinoja. Mikrotason huumorin keinoja ovat ennen kaikkea kieleen liittyvät huumorin keinot, kuten toisto, väärinymmärtäminen, inkongruenssi, nonverbaali huumori, ironia ja kielen nonsense-piirteet. Työn kolmas luku keskittyy mikrotason huumorin keinojen analysointiin. Huumorin keinoille on tyypillistä, että ne toimivat yhdessä toisiaan tukien.
Työn neljännessä luvussa analysoidaan makrotason huumorin keinoja, joilla tarkoitetaan tekstin läpäiseviä ilmiöitä, kuten parodiaa, metateatterillisuutta ja tekstin ja lukijan välistä suhdetta. Työn viides luku käsittelee intertekstuaalisuutta huumorin rakentumisen keinona: luvussa analysoidaan Endgame-näytelmää parodiana William Shakespearen The Tempest-näytelmästä ja tutkitaan Waiting for Godot'n viittauksia Raamattuun.
Näytelmätekstejä lähestytään erilaisten huumorin teorioiden kautta, joista olennaisimpia ovat Henri Bergsonin ja Simon Critchleyn huumoriteoriat. Analyysin apuvälineinä käytetään myös ironian ja parodian teorioita sekä narratologian käsitettä sisäislukija tutkittaessa Beckettin lukijalta vaadittavaa kompetenssia.
Asiasanat: huumori, Samuel Beckett, Waiting for Godot, Endgame, huumorin keinot, parodia, ironia, metateatterillisuus, intertekstuaalisuus, sisäislukija, merkitys
Waiting for Godot (1956) ja Endgame (1958) kuuluvat Samuel Beckettin varhaisempaan näytelmätuotantoon. Molemmille näytelmäteksteille on tyypillistä, että tekstistä merkitystä etsivä lukija ajautuu väistämättä umpikujaan, koska Beckettin teksti on rakennettu väistämään lukijan tulkintayrityksiä. Tutkielmassa tarkastellaan niitä erilaisia tapoja, joilla teksti välttää merkityksen muodostumista. Tekstistä merkitystä etsivä lukija vertautuu näytelmätekstien henkilöhahmoihin, jotka yrittävät toistuvasti löytää olemassaololleen tarkoituksen siinä kuitenkaan onnistumatta. Sekä henkilöhahmot että lukija näyttäytyvät merkitystä etsiessään koomisina ja tekstissä pilkataan tulkitsijan asemaan asettuvaa.
Huumoria analysoidaan tarkastelemalla mikro- ja makrotason huumorin keinoja. Mikrotason huumorin keinoja ovat ennen kaikkea kieleen liittyvät huumorin keinot, kuten toisto, väärinymmärtäminen, inkongruenssi, nonverbaali huumori, ironia ja kielen nonsense-piirteet. Työn kolmas luku keskittyy mikrotason huumorin keinojen analysointiin. Huumorin keinoille on tyypillistä, että ne toimivat yhdessä toisiaan tukien.
Työn neljännessä luvussa analysoidaan makrotason huumorin keinoja, joilla tarkoitetaan tekstin läpäiseviä ilmiöitä, kuten parodiaa, metateatterillisuutta ja tekstin ja lukijan välistä suhdetta. Työn viides luku käsittelee intertekstuaalisuutta huumorin rakentumisen keinona: luvussa analysoidaan Endgame-näytelmää parodiana William Shakespearen The Tempest-näytelmästä ja tutkitaan Waiting for Godot'n viittauksia Raamattuun.
Näytelmätekstejä lähestytään erilaisten huumorin teorioiden kautta, joista olennaisimpia ovat Henri Bergsonin ja Simon Critchleyn huumoriteoriat. Analyysin apuvälineinä käytetään myös ironian ja parodian teorioita sekä narratologian käsitettä sisäislukija tutkittaessa Beckettin lukijalta vaadittavaa kompetenssia.
Asiasanat: huumori, Samuel Beckett, Waiting for Godot, Endgame, huumorin keinot, parodia, ironia, metateatterillisuus, intertekstuaalisuus, sisäislukija, merkitys