ÄITIEN SURU JA SURUPROSESSIN KEHITTYMINEN VIISI VUOTTA LAPSEN KUOLEMAN JÄLKEEN
TELENIUS, EEVA (2010)
2010
Hoitotiede - Nursing Science
Lääketieteellinen tiedekunta - Faculty of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2010-05-21
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20559
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20559
Tiivistelmä
Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata äitien surua ja suruprosessia viisi vuotta lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimusaineisto kerättiin Internetin suljetulta keskustelupalstalta, jossa äidit keskustelevat surustaan lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimusaineisto koostui seitsemän äidin kirjoituksista viiden vuoden ajalta. Tutkimusaineistoa kertyi 710 A4 sivua. Tutkimus on laadullinen pitkittäisseurantatutkimus. Tutkimusaineisto analysoitiin induktiivista ja deduktiivista sisällön analyysia käyttäen.
Äitien surun ytimen muodosti lapsen kuoleman kohtaaminen ja käsitteleminen, joka ilmeni psyykkisenä reagoimisena, sosiaalisena kokemisena, surun ruumiillistumisena, muutosten ilmenemisenä, muistelemisena ja lohduttautumisena. Psyykkinen reagoiminen muuttui tunnemyrskystä tunteiden hallitsemiseen. Voimakas tuska ja kaipaus muuttuivat hiljaiseen kaipuuseen. Myönteisiä tunteita opittiin vähitellen hyväksymään ja nauttimaan niistä. Sosiaalinen eristäytyminen jatkui ja johti lopulta vetäytymiseen. Vuorovaikutussuhteiden häiriintyminen jatkui niiden vääristymisenä. Tunteiden jatkuva purkaminen muuttui niiden hillitsemiseksi ja harvenemiseksi. Arkeen sopeuduttiin vähitellen ja ruumiilliset oireet muuttuivat kehon tasapainoksi. Lapseen liittyvät muistot ja suhteen ylläpitäminen muuttuivat pysyväksi siteeksi lapseen. Elämänmuutosten kohdalla puntaroitiin erilaisia vaihtoehtoja, jotka liittyivät myös persoonallisiin muutoksiin. Haudalla käymiset harvenivat ja muuttuivat haudalla hiljentymiseksi. Ajan myötä lapsen kuoleman tarkoituksen etsiminen hiipui ja realiteetin kohtaaminen muuttui lopulta sen hyväksymiseksi. Äitien kokema suru on monimuotoinen ja pitkäkestoinen prosessi, joka ei viiden seurantavuoden aikana päättynyt, vaan jatkui erilaisena. Lapsen menetyksen kanssa opittiin elämään. Surusta tuli ystävä, se oli yhteys lapseen.
Tutkimuksen tulokset tukevat nykykäsitystä surun jatkuvasta luonteesta, sekä pysyvän siteen luomisesta kuolleeseen. Koska suruprosessi osoittautui pitkäkestoiseksi, jatkotutkimushaasteena olisi suruprosessin tutkiminen vielä pidemmällä ajanjaksolla. Suremisen sukupuolierojen selvittämiseksi myös isien suruprosessia tulisi tutkia pitkittäistutkimuksella. Tuotetuilla tiedoilla olisi mahdollista kohdentaa tukitoimia mielekkäällä tavalla tukemaan molempien vanhempien selviytymistä lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimuksessa tuotettua tietoa voidaan käyttää tukemaan perhehoitotyön opetusta ja käytännön hoitotyötä, sekä vertaistukitoiminnan kehittämiseen.
Avainsanat: suru, äitien suru, suruprosessi, lapsen kuolema
Äitien surun ytimen muodosti lapsen kuoleman kohtaaminen ja käsitteleminen, joka ilmeni psyykkisenä reagoimisena, sosiaalisena kokemisena, surun ruumiillistumisena, muutosten ilmenemisenä, muistelemisena ja lohduttautumisena. Psyykkinen reagoiminen muuttui tunnemyrskystä tunteiden hallitsemiseen. Voimakas tuska ja kaipaus muuttuivat hiljaiseen kaipuuseen. Myönteisiä tunteita opittiin vähitellen hyväksymään ja nauttimaan niistä. Sosiaalinen eristäytyminen jatkui ja johti lopulta vetäytymiseen. Vuorovaikutussuhteiden häiriintyminen jatkui niiden vääristymisenä. Tunteiden jatkuva purkaminen muuttui niiden hillitsemiseksi ja harvenemiseksi. Arkeen sopeuduttiin vähitellen ja ruumiilliset oireet muuttuivat kehon tasapainoksi. Lapseen liittyvät muistot ja suhteen ylläpitäminen muuttuivat pysyväksi siteeksi lapseen. Elämänmuutosten kohdalla puntaroitiin erilaisia vaihtoehtoja, jotka liittyivät myös persoonallisiin muutoksiin. Haudalla käymiset harvenivat ja muuttuivat haudalla hiljentymiseksi. Ajan myötä lapsen kuoleman tarkoituksen etsiminen hiipui ja realiteetin kohtaaminen muuttui lopulta sen hyväksymiseksi. Äitien kokema suru on monimuotoinen ja pitkäkestoinen prosessi, joka ei viiden seurantavuoden aikana päättynyt, vaan jatkui erilaisena. Lapsen menetyksen kanssa opittiin elämään. Surusta tuli ystävä, se oli yhteys lapseen.
Tutkimuksen tulokset tukevat nykykäsitystä surun jatkuvasta luonteesta, sekä pysyvän siteen luomisesta kuolleeseen. Koska suruprosessi osoittautui pitkäkestoiseksi, jatkotutkimushaasteena olisi suruprosessin tutkiminen vielä pidemmällä ajanjaksolla. Suremisen sukupuolierojen selvittämiseksi myös isien suruprosessia tulisi tutkia pitkittäistutkimuksella. Tuotetuilla tiedoilla olisi mahdollista kohdentaa tukitoimia mielekkäällä tavalla tukemaan molempien vanhempien selviytymistä lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimuksessa tuotettua tietoa voidaan käyttää tukemaan perhehoitotyön opetusta ja käytännön hoitotyötä, sekä vertaistukitoiminnan kehittämiseen.
Avainsanat: suru, äitien suru, suruprosessi, lapsen kuolema