Uhka miehisyydelle ja ammatille. Naiset tekniikan opiskelijoina ja asiantuntijoina Suomessa 1879-1939

Abstract

Tutkielmassani tarkastelen tekniikan sukupuolittumisen prosessia tutkimalla Polyteknillisessä opistossa ja Teknillisessä korkeakoulussa vuosina 1879-1939 opiskelleiden naisten opinto- ja työuria. Selvitän minkälaisia sukupuolittuneita merkityksiä tekniikkaan liitettiin ja kuinka niistä neuvoteltiin 1900-luvun alussa. Vuosina 1879-1939 lähes 300 naista aloitti opinnot Polyteknillisessä opistossa ja sittemmin Teknillisessä korkeakoulussa. Heistä kaksi kolmasosaa suoritti tutkinnon ja suurin osa siirtyi työelämään tekniikan alan asiantuntijoiksi. Erityisesti tarkastelen neljää tekniikan alan naista: arkkitehti Wivi Lönniä ja Salme Setälää sekä maanmittausinsinööri Sirkka Liakkaa ja Berit Paatsia. Naisten kokemukset opiskelusta ja työelämästä sekä miesten reaktiot naisiin paljastavat jotain prosessista, jolla tekniikan miehisyyttä vahvistettiin ja tekniikan ja naisellisuuden ristiriitaa rakennettiin.

Tutkimukseni lähdeaineisto kertoo sekä tekniikkaa opiskelleista ja insinöörinä tai arkkitehtinä työskennelleistä naisista että sukupuolen ja tekniikan suhteesta. Tilastollista tietoa naisista olen kerännyt Polyteknillisen opiston ja Teknillisen korkeakoulun oppilasmatrikkeleista ja vuosikertomuksista. Painetut arkkitehti- ja insinöörimatrikkelit ovat toimineet lähteenä naisten työuria tarkasteltaessa. Naisten kokemuksia olen analysoinut haastatteluiden ja omaelämäkertojen kautta. 1930-luvulla ilmestyneet teekkarilehdet kertovat puolestaan myös miesopiskelijoiden kokemuksista ja valottavat teekkarikulttuurin sisältämiä sukupuolittuneita oletuksia.

Tekniikka-käsite alkoi muotoutua 1800-luvun lopulla osana modernisaatiota. Samalla tekniikasta tehtiin leimallisesti miehistä, jollaisena se edelleen 2000-luvulla koetaan. 1920-luvulla tekniikasta tuli Suomessa käsite, joka vaati tietyn profession asiantuntijuutta. Samalla kun insinöörin ja arkkitehdin ammatit kehittyivät ja vakiintuivat, niihin sisäänkirjoitettiin erilaisia hierarkioita, jotka koskivat myös käsitystä siitä, mitä tekniikka on. Yksi vahvimmista käsityksistä oli sukupuolittunut: tekniikka ymmärrettiin miehisenä.

Insinööreistä ja arkkitehdeista on Suomessa kirjoitettu 1990-luvulta alkaen. Sukupuolta on tutkimuksissa kuvattu neljällä tavalla. Tekniikan sukupuolineutraaliutta korostavaa tutkimusta on tehty vain vähän. Suurimmassa osassa tutkimuksissa naisten ja miesten kokemusten erilaisuus on tunnistettu, mutta tekniikan sukupuolittumista ei syvällisemmin ole kyseenalaistettu. Naiskeskeisestä näkökulmasta ovat kirjoittaneet etenkin naiset ja se on ollut yleinen naisarkkitehtejä koskevassa tutkimuksessa. Sukupuolta problematisoivaa tutkimusta ei insinööreistä ja arkkitehdeistä ole juuri tehty.

Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä toimii feministinen teoria ja Joan W. Scottin gender-historia. Sukupuolta pidetään sosiaalisesti rakennettuna kategoriana ja ensisijaisena tapana ilmaista valtasuhteita. Feministisen historiantutkimuksen tavoite on tehdä näkyväksi vallan sukupuolittunut ja hierarkkinen jakaantuminen. Omassa tutkimuksessani olenkin kiinnostunut siitä, minkälaisia merkityksiä naiset antoivat kokemuksilleen ja miten he käsitteellistivät tekniikan ja sukupuolen suhdetta. Samalla tutkimukseni on naishistoriaa, joka keskittyy naisten kokemusten ja tarinoiden esiintuomiseen.

Tekniikan sukupuolittumisen kannalta keskeisiä tekijöitä oli kolme: teknisen tiedon institutionaalinen levittäminen Polyteknillisessä opistossa ja Teknillisessä korkeakoulussa, opiskelun epävirallinen mutta tarkoin säännelty puoli eli teekkarikulttuuri sekä työelämän viralliset ja epäviralliset käytännöt. Naisten kasvava lukumäärä koettiin uhkana miesten työpaikoille ja tekniikan miehisyydelle. Tekniikan miehisyyttä ihannoiva kulttuuri ja hyväpalkkaiset, korkea yhteiskunnallisen statuksen ammatit haluttiin säilyttää miehillä. Naisten kouluttautumista insinööriksi tai arkkitehdiksi ei ollut estetty, mutta naisten halukkuutta opiskella tekniikkaa vähennettiin tekniikan kulttuurin sisällä vähättelemällä naisten kykyjä, kyseenalaistamalla heidän naisellisuutensa ja olettamalla opiskelun motiiviksi aviopuolison löytämisen.

Tekniikan alalle muodostui erillinen alue naisille, joka oli alisteinen miesten tehtäville ja aloille. Naiset opiskelivat arkkitehtuuria ja kemiaa, joista he työllistyivät alhaisen statuksen ja palkan anonyymeihin tehtäviin. Naisinsinöörit työskentelivät laboratorioissa ja tekstiiliteollisuudessa. Heidän nimikkeensä oli vain harvoin insinööri, vielä harvemmin he työskentelivät esimiestehtävissä. Naisarkkitehtien vaihtoehdot olivat vielä rajatummat, vaikka heitä lukumääräisesti oli moninkertaisesti. Sopeutuakseen tekniikan alaan naiset omaksuivat miehisen roolin. Suurin osa omaksui tasa-arvoista kokemusta korostavan puhetavan. Vain harva kyseenalaisti tekniikan miehisyyden. 1930-luvulla naisten lisääntynyt lukumäärä johti järjestäytymiseen ja teekkarikulttuurille vastakkaisen naiskulttuurin luomiseen.

Tekniikan sopivuutta miehille ja epäsopivuutta naisille perusteltiin sukupuoleen liitetyillä biologisilla ominaisuuksilla ja eroilla, mikä teki tekniikan sukupuolittumisen luonnolliseksi. Tekniikan kulttuuriin oli sisäänrakennettu oletus naisten ja miesten vastakohtaisuudesta ja tekniikan miehisyydestä, mikä määritteli naiset automaattisesti epäteknisiksi. Joan W. Scottin genderin mukaisesti sukupuoli oli keskeinen tekijä vallan jakamisessa tekniikan alalla. Sukupuoli määritti, ketä kannustettiin opiskelemaan tekniikkaa ja kenelle annettiin parhaat työpaikat ja korkeimmat palkat. Valtasuhteet oikeutettiin biologisilla eroilla. Kyse ei ollut yksilöistä ja heidän ominaisuuksistaan, vaan eksplisiittisesti sukupuolesta: miehistä ja naisista.

Asiasanat: tekniikka, sukupuoliroolit, arkkitehdit, insinöörit, teekkarikulttuuri, feministinen teoria