Objekti vai subjekti, lapsi ammattilaisten kuvaamana lastenpsykiatrian asiakirjoissa

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan asiakirja-aineiston valossa minkälaisia representaatioita ammattilaiset rakentavat lastenpsykiatrista tukea tarvitsevasta lapsesta. Tutkielman punaisena lankana on etsiä asiakirjoista lapsen ääntä ja subjektiutta. Tutkimuksen analyysin painopiste on aineiston ilmisisällöissä, mutta analyysia on pyritty kohdentamaan osaltaan myös niihin taustarakenteisiin, jotka ovat vaikuttaneet ilmisisällön muodostamisprosessin taustalla.

Tutkielman aineistona on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin, Lasten ja nuorten sairaalan, lastenpsykiatrisia asiakirjoja. Aineisto on kerätty neljältä lastenpsykiatriselta hoito-osastolta ja koskee 12 eri lasta, joista poikia on 8 ja tyttöjä 4. Asiakirjat ovat vuonna 2006 hoidossa olleiden, ja pääosin myös samana vuonna hoitonsa päättäneiden, lasten asiakirjoja, mutta joukossa on myös muutaman lapsen asiakirjoja, joiden hoito on jatkunut vuoden 2007 puolelle. Aineisto sisältää psykologin lausuntoja, hoitotyön yhteenvetoja sekä lääkärin yhteenvetoja, joita aineistossani on yhteensä 36 kappaletta.

Tutkielman viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi ja tutkimusmetodina on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysia.

Ammattilaiset kuvasivat asiakirjoissaan lastenpsykiatrista apua tarvitsevaa lasta käyttäen kolmea pääteemaa: oireilu, voimavarat sekä lapsen tarvitsema tuki. Eri ammattiryhmät painottivat teksteissään eri asioita. Kaikkien ammattiryhmien asiakirjoissa pääpaino oli oireilun kuvauksella, mutta hoitajien teksteissä lapsen voimavaroja kuvailtiin eniten ja lääkäreiden teksteissä oli eniten mainintoja tukitoimista. Lapsen subjektiuden kuvaamisen näkökulmasta tutkimusaineistosta oli löydettävissä kolme erilaista tapaa millä ammattilaiset kirjoittivat lapsesta: oirekeskeisyys, kehityksen ja kuntoutuksen korostaminen sekä lapsilähtöisyys. Ammattilaisten tekstejä leimasi oirelähtöinen puhetapa. Oirelähtöisessä puhetavassa keskeinen tapa hahmottaa psykiatrista apua tarvitsevan lapsen tilannetta oli hänen tavallisesta poikkeavat oireensa, jotka lääkäri sitten loppuarviossaan oli nimennyt johonkin diagnostiseen luokkaan sopiviksi. Tähän puhetapaan liittyivät myös lapsen diagnoosin, psykologin tutkimusten sekä ammattilaisten havaintojen perusteella nousevat tarpeet. Toinen vahvasti esiin noussut tapa kirjoittaa lapsista oli kehityksen ja kuntoutuksen korostaminen. Kehitystä ja kuntoutumista korostavassa kirjoittamisessa painottuivat normatiiviset, ikäsidonnaiset kehityksen kriteerit, joita vastaan lasten kuntoutumista peilattiin ammattilaisten teksteissä. Ikätasoisuus ilmeni teksteissä niin arvioinnin kohteena, toteutuneina ja toteutumattomina tavoitteina, kuin tarvittavan tuen ja tarpeiden määrittäjänäkin. Lapsilähtöisyys jäi teksteissä väistyväksi kirjoitustavaksi. Lapsen ääni tuli esiin koko aineistossa, mutta peittyi oirekeskeisyyden ja kehitystä sekä kuntoutusta korostavan kirjoittamisen alle. Lapsen subjektiviteettia ilmentävää kielenkäyttöä ilmensivät viittaukset lapseen tuntevana ja itsenäisenä toimijana. Lapsen persoonallinen näkökulma näkyi teksteissä sijoitettaessa lapsi kertojan paikalle, jolloin hänen äänensä tuli esiin joko lapsen puheen suorana lainaamisena tai ammattilaisen välittämänä. Lapsen subjektiutta teksteissä tuotiin esiin kirjoittamalla myös ympäristötekijöistä ja ottamalla holistinen näkökulma lapsen tilanteeseen.

Asiasanat:asiakirja, asiantuntijuus, lastenpsykiatria, subjektius