Vuoden 1918 dramaturgiat. Sisällissotavuoden tulkinta kotimaisen elokuvan kautta 1956-2008.

Abstract

Tutkin vuoden 1918 tapahtumia suomalaisessa elokuvassa vuosina 1956-2008. Tutkimus keskittyy etenkin siihen, miten sota on käsitetty eri vuosikymmenillä. Elokuvia on analysoitu niiden tekohistorian, sotakuvauksen ja aikalaisvastaanoton kautta. Sotakuvauksessa tarkastelu on painottunut siihen, miten sodan syttymissyyt, sodan kulku, osapuolet ja terrori on esitetty. Tutkimuksen tavoitteena on analysoida elokuvissa tehtyjä valintoja ja löytää niihin syitä elokuvien tekoajankohdan tilanteesta. Tutkimuskysymykseen kuuluu myös ikuisuuskysymys siitä, peilaako elokuva aikaansa vai luoko se omaa todellisuuttaan.

Tutkimuksen lähdeaineisto muodostuu kahdeksasta sisällissotaa kuvaavasta kotimaisesta elokuvasta. Elokuvat ovat Silja - Nuorena nukkunut (1956), 1918 - Mies ja hänen omatuntonsa (1957), Täällä Pohjantähden alla (1968), Mommilan veriteot 1917 (1973), Aapo (1994), Lunastus (1997), Raja 1918 (2007) ja Käsky (2008). Lisäksi lähteenä on käytetty elokuvista julkaistuja lehtikirjoituksia ja arvosteluja. Tutkimuksessa on käytetty Suomen audiovisuaalisen arkiston artikkelikokoelmia.

Elokuva on lähteenä monisyinen ja siihen pätevät omat metodologiset ohjeet. Historialliset elokuvat ovat suurelle yleisölle suunnattuja populaarin historiatietoisuuden synnyttäjiä ja muokkaajia. Historiallinen elokuva kohtaa samankaltaisia haasteita kuin historiankirjoitus herättäessään mennyttä henkiin rekonstruktion keinoin. Tällöin tehdään väistämättä valintoja tietynlaisen historiallisen tulkinnan puolesta. Sisällissota oli pitkään hyvin ristiriitaisesti tulkittu tapahtuma Suomen historiassa ja vaihtelevat tulkinnat näkyvät myös elokuvassa.

Tutkimuksestani käy ilmi, että vuoden 1918 käsittely suomalaisessa elokuvassa on muuttunut jokaisella vuosikymmenellä. 1950-luvun elokuvien kuvaus oli varovaista ja vältteli poliittisia aiheita. Elokuvien sanoma korosti sodan mielettömyyttä sekä rauhan ja sovinnon merkitystä. Väinö Linnan romaanin Täällä Pohjantähden alla filmatisointi vuonna 1968 oli jo huomattavasti rohkeampi. Se keskittyi kuvaamaan punaisen puolen motiiveja. Seuraavassa elokuvassa Mommilan veriteot heijastui 1970-luvun vasemmistolainen luokkatietoinen tulkinta sodasta. 1990-luvun elokuvat Aapo ja Lunastus olivat yksilökeskeisiä ja niiden kuvaukseen ja syntyyn vaikuttivat voimakkaasti Bosnian tapahtumat ja Heikki Ylikankaan teos Tie Tampereelle. 2000-luvulla sisällissotaelokuvat kuvasivat sotaa yleismaailmallisempana ilmiönä ja käsittelivät suurempia teemoja sisällissotamiljöön sisällä.

Sodan osapuolten esittämisestä voidaan todeta yhteenvetona, että 1950-luvulla punainen puoli teki varovaista läpimurtoaan elokuvaan ja julkisuuteen. Pohjantähti antoi punaisille kerralla kasvot, ja samalla valkoinen puoli työntyi taka-alalle. 1990-luvulla jatkettiin punaisten kuvauksella, ja 2000-luvulla elokuvat esittelivät jo lähes tasapuolisesti molempia. Silmiinpistävin muutos elokuvan sotakuvauksessa on väkivallan kuvaamisessa tapahtunut raaistuminen 1990-luvulta lähtien. Uudemmissa elokuvissa sodan säälimättömyys, rajuus ja sattumanvaraisuus ovat korosteisia.

Vuoden 1918 esittämisen eroja eri elokuvissa selittävät useat tekijät. Syitä olen löytänyt sekä ohjaajien henkilökohtaisista taustoista, pohjatekstien historiasta ja painoeroista, elokuvien valmistusajankohdan poliittisesta tilanteesta että elokuvallisista ihanteista. Myös ulkomaiden tapahtumat ja historiantutkimus ovat vaikuttaneet osaltaan kuvaukseen. Elokuvat eivät kuitenkaan ole passiivia oman aikansa yhteiskunnan peilejä. Ne sisältävät myös yllättäviä elementtejä ja niiden historiakuvauksen syntyprosessit ovat monimutkaisia.

Asiasanat: sisällissota, 1918, kotimainen elokuva, historiallinen elokuva