"Almost all you need is love". Hipit ja hippikulttuuri Suomessa

Abstract

Työn tarkoituksena on tarkastella sitä, miten Yhdysvalloissa 1960-luvun jälkipuoliskolla kehittynyt ja sieltä Eurooppaan levinnyt hippikulttuuri näkyi Suomessa. Erityisesti tarkastelussa keskitytään suomalaiseen hippiyteen – siihen, keitä itse asiassa olivat ne nuoret jotka pitivät itseään hippeinä tai joita sellaisiksi kutsuttiin ja mitä hippiys heille lopulta merkitsi. Toinen keskeinen kysymys on se, miten tämä pohjimmiltaan periamerikkalainen ilmiö lopulta sopeutui suomalaiseen kulttuuriin. Ideologisia elementtejä, tyyliä ja elämäntapoja kartoittavan perustutkimuksen ohella suomalaista hippiyttä lähestytään myös syvällisemmin, kulttuurin eri tasojen dynamiikan ja niiden välisen konfliktin näkökulmasta. Tässä käytetään apuna kulttuurintutkimuksen, erityisesti ala- ja vastakulttuuriteorioiden viitekehystä. Tutkielman toisen teoreettisen viitekehyksen muodostaa Karl Mannheimin yhteiskunnallisen sukupolven malli, joka tarjoaa vaihtoehtoisen ja hieman erityyppisen näkökulman hippinuorten kapinan tarkasteluun. Koska suomalaista hippiyttä ei ole aikaisemmin juurikaan tutkittu, on työssä määritetty ilmiötä myös ajallisesti, hippikulttuurin Suomeen saapumista, hiipumista ja jälkivaikutuksia tarkastellen.

Hippejä ja hippikulttuuria tutkitaan kahdentyyppisen aineiston kautta. Ensimmäisen aineistoryhmän muodostavat erilaiset tiedotusvälineiden laatimat materiaalit, joista merkittävimpiä ovat erityisesti nuorille suunnattujen aikakaus- ja sanomalehtien hippikulttuuria käsittelevät artikkelit. Lisäksi lähdemateriaalina on käytetty myös muutamia 1960-luvun lopun TV- ja radio-ohjelmia. Medialähteiden antama kuva ilmiöstä jää kuitenkin usein varsin pintapuoleiseksi ja julkkiskeskeiseksi, minkä vuoksi lähdeaineistoa on laajennettu myös muistitietomateriaalin suuntaan. Erityisen keskeisessä roolissa tässä suhteessa ovat viiden hippi-ilmiöön henkilökohtaisesti osallistuneen henkilön teemahaastattelut, minkä lisäksi aineistona käytetään erilaisia haastattelu- ja muistelmateoksia. Samaa henkilökohtaista näkökulmaa avaavat omalla tavallaan myös hippihenkiset runot ja runokokoelmat, joita käsitellään lyhyesti omassa alaluvussaan. Näiden aineistojen kautta hippikulttuuriin ja hippiyteen avautuu huomattavasti tiedotusvälineiden materiaalia syvällisempi, yksilöllisten kokemusten ja merkitysten tarkastelun mahdollistava mikrohistoriallinen näkökulma.

Tutkielman tuloksista käy ilmi, että hippikulttuuri ja hippiys saivat suomalaisessa kontekstissa hyvin monenlaisia muotoja – kyse oli alusta lähtien hyvin heterogeenisestä ilmiöstä. Tähän vaikutti omalta osaltaan suuresti se, että kukkaiskulttuuri saapui Suomeen laajemmassa mittakaavassa vasta kesällä 1967, ilmiön jo kaupallistuttua voimakkaasti. Niinpä hippi-ilmiö veti mukaansa paljon myös sellaisia nuoria, jotka olivat kiinnostuneita lähinnä ilmiön tyylillisestä puolesta, eivätkä niinkään sen vaalimasta elämäntavasta. Radikaalimman nuorison keskuudessa hippiys kuitenkin sai myös intensiivisempiä muotoja, ilmeten omaperäisenä ulkoisena tyylittelynä, tietynlaisina musiikkitottumuksina, huumeiden käyttönä sekä useina muina elämäntyylin tasolla näkyvinä piirteinä. Heille hippikulttuuri merkitsi ennen kaikkea alakulttuurista ratkaisua: vaihtoehtoa virikkeettömäksi koetulle, kodin, uskonnon ja isänmaan määrittämälle elämäntavalle, jota yhteiskunnan keskiluokkainen osa nuorten silmissä usein edusti.

Toisaalta monet hippinuorten elämäntyylin ja varsinkin arvomaailman piirteistä olivat myös selkeän vastakulttuurisia suhteessa vallitseviin normeihin. Auktoriteettien kyseenalaistamisen, pasifismin ja seksuaalisen vapaamielisyyden kaltaisten ideologisten aspektien osalta kyse olikin tietoisesta kapinasta sodanjälkeistä arvomaailmaa sekä sen asettamia ihanteita ja odotuksia vastaan. Tämä vastakulttuurisuus kuitenkin ilmeni useimmiten hyvin erilaisella tavalla kuin se oli ilmennyt amerikkalaisessa hippikulttuurissa. Suomalaisnuoret eivät olleet pientä elämäntapahippien vähemmistöä lukuun ottamatta samalla tavoin halukkaita heittäytymään järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle – edelleen voimakkaasti agraarinen ja vasta vaurastumassa oleva yhteiskunta ei yksinkertaisesti antanut aihetta näin voimakkaalle elintasokapinalle. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa kahden kulttuurin lähtökohtaisista eroista juontuva ongelma: Myöskään kukkaiskulttuurille keskeinen utopia maailmaa parantavasta rakkaudesta ei tuntunut juuri iskostuvan täkäläisten nuorten realistiseen ja rationaaliseen maailmankuvaan. Rauhanaate antoi ontolle rakkauden aatteelle sisältöä, mutta sekin oli jo kanavoitunut hyvin vahvasti toisaalle, organisoidun rauhanliikkeen suuntaan. Kun toisella puolella veti yhteiskuntakriittistä aktivismia puoleensa vielä voimistuva nuorvasemmistolaisuus, jäi hippikulttuuri yhteiskunnallisen vaikuttamisen kentällä monessakin mielessä tyhjän päälle. Hippi-ilmiö kyllä tarjosi yhden väylän purkaa suomalaisessa nuorisokulttuurissa vallitsevaa, kansallisesti omalaatuista auktoriteettikapinan painetta, mutta se ei koskaan muodostunut niin merkittäväksi nuorisokulttuurisen liikehdinnän muodoksi kuin Yhdysvalloissa.

Ilmiönä suomalainen hippiys liittyi vahvasti sukupolvien väliseen vastakkainasetteluun: Vaikka hippikulttuurin vaalima radikaali arvomaailma ja elämäntyyli aiheuttivat kitkaa myös suhteessa oman ikäryhmän jäseniin, vallitsi voimakkain konflikti hippinuorten ja heidän vanhempiensa, sodankäyneen sukupolven välillä. Päällisin puolin kyse oli siis kahden biologisen sukupolven kamppailusta, mutta itse konfliktin voi katsoa pohjimmiltaan palautuvan Karl Mannheimin hahmottelemaan yhteiskunnallisten sukupolvien dynamiikkaan ja sen problematiikkaan. Sen taustalla olivat sukupolvia merkittävällä tavalla leimanneet avainkokemukset – toisella sota, toisella sodan jälkeisen kauden kriisit ja jälleenrakennuksen vimma – jotka rakensivat sukupolvien maailmankuvaa hyvin erilaisiin suuntiin ja aiheuttivat näin molemmin puoleista ymmärtämättömyyttä suhteessa toisen ihanteisiin ja elämänarvoihin. Noustessaan sodankäyneen sukupolven elämäntyyliä ja arvohierarkiaa vastaan hippinuoret osallistuivat oman sukupolvensa avainkokemuksen artikulaatioon ja sukupolvitietoisuuden rakentamiseen. Kyse oli toisin sanoen sukupolvimobilisaatiosta kulttuurisella tasolla.

Vaikka hipit eivät ehkä olleetkaan kaikkein näkyvin osa 1960-luvun radikalismia, jäi heidän tyylillinen ja ideologinen perintönsä elämään vahvasti monissa seuraavien vuosikymmenten ilmiöissä. Valtakulttuurin tasolla se näkyi selkeimmin musiikkikulttuurin uusiutumisessa ja pukeutumisen vapautumisessa. Alakulttuureista puolestaan esimerkiksi 1990-luvun alun teknokulttuurilla oli vahva yhteys kuusikymmentäluvun psykedeliaan ja tajunnanlaajentamiseen. Vastaavasti hippikulttuurin Suomeen tulolla oli merkittävä vaikutus myös suhteessa uudenlaisen, nuorisokeskeisen huumekulttuurin kehitykseen. Vastakulttuurien osalta hippien ajatukset periytyivät voimakkaasti sekä undergroundiin että ympäristöliikkeeseen, mutta toisaalta hippinuoret varmasti näyttivät ala- ja vastakulttuurisen tyylittelyn mallia myös esimerkiksi 1970-luvun lopun punkkareille. Osalle radikaalinuorista hippikulttuuri toimi astinlautana myös taistolaisuuden suuntaan, vaikka ideologisella tasolla eroja kyseiseen liikkeeseen löytyi vähintään yhtä paljon kuin yhtäläisyyksiäkin.

Asiasanat: hippiliike, 1960-luku, nuorisokulttuuri, populaarikulttuuri, alakulttuurit, vastakulttuurit, sukupolvet