Lempäälän Rantoisten jakokunnan kulttuuriympäristön kehitys ja representaatiot

Abstract

Lempäälän Rantoisten jakokunta koostuu neljästä pienestä maalaiskylästä – Herralasta, Sarvikkaasta, Maisenrannasta ja Kuivaspäästä. Jakokunnan alueelta kirkonkylälle on linnuntietä vain muutaman kilometrin matka, mutta väliin jäävä vesistö on pitänyt seudun syrjäkylänä. Tutkimukseni selvittää, miten Rantoisten kulttuuriympäristö on muuttunut 1700-luvun lopulta 1950-luvulle, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet muutokseen sekä miten ympäristöä on representoitu.

Aiemmin tutkimattoman ympäristön tavoittamisessa keskeisiä lähteitä ovat kartat, kuvat, kaunokirjalliset kuvaukset ja haastattelut. Tarkastelen lähteitä toisaalta fyysisen ympäristön dokumentteina, jotka kertovat siitä millainen Rantoisten ympäristö on ollut, toisaalta representointeina, kuvauksina jotka valottavat fyysistä ympäristöä omasta näkökulmastaan. Lähestymistapa on yhtä aikaa historiallinen ja kulttuurintutkimuksellinen, mutta representaation näkökulma on liitettävissä myös historiantutkimuksen lähdekritiikkiin.

Merkittävimpiä kulttuuriympäristön muutoksia 1700–1950-lukujen Rantoisissa olivat isojaon myötä tapahtunut ryhmäkylien hajoaminen, Löytämöisjärven kuivaaminen, torpparien toimesta tapahtunut Savontien varsien asuttaminen, sekä Lopen kartanon jakaminen pika-asutus tiloiksi. Sosiaalisessa mielessä muutokset liittyvät kartanoon, tilallisten vaurastumiseen ja liikenteeseen.

Lopen kartanon siirtyi jakokunnan eteläosasta, vanhasta kantakylä Herralasta, alueen pohjoisosaan. Maantieliikenteen kehittyessä jakokunnan parhaat alueet eivät olleet enää mahdollisimman lyhyen vesitien päässä kirkonkylältä, vaan Lempäälä–Tampere maantien kupeessa. Uusi sijoituspaikka tarjosi myös mahdollisuuden uudisraivaukseen toisin kuin Herralanvuoren ja vesistön rajaama kantakylä. Vähitellen Herrala muuttui jakokunnan perällä sijaitsevaksi syrjäkulmaksi. Lopen kartano toimi kylän henkisenä keskuksena osin laajuutensa ja siihen liittyvän vallan vuoksi, toisaalta kartanokulttuuri taiteellisine vieraineen ylevöitti koko aluetta. 1940-luvulla pilkotun kartanon loisto leimaa yhä 1970- ja 2000-luvuilla tehtyjä haastatteluja.

Modernisoitumisen vaikuttaessa arkisen elämään uudet mahdollisuudet ovat pääsääntöisesti sijainneet Rantoisten ulkopuolella, jonne alueelta kuitenkin oli hyvät yhteydet. Kulkeminen korostuu kuva- ja haastattelumateriaalissa, jotka antavat tietoa myös karttoihin piirtämättömistä epävirallisista kulkureiteistä. Kylän keskeisin kohtaamispaikka on ollut naapurikylässä sijainnut rautatieasema, eli sosiaalisessa mielessä kyläaluetta levitetään jakokunnan rajojen ulkopuolelle.

Rantoisten kulttuuriympäristö representoituu toisaalta ihmisen työn – esimerkiksi peltojen ja kivinavetoiden – näyttämönä, toisaalta sosiaalisten suhteiden ja kulkemisen verkostona. Luonnonympäristöä sinällään ei kuvata, vaan luonto on aina ihmisen resurssi: eräalue, tukkimetsän pohja tai potentiaalinen viljelyalue. Yhtä kollektiivista kylätilaa ei ole olemassa, mutta kylä on selvästi sosiaalinen kokonaisuus, jota ei voi tavoittaa pelkästään karttojen ja muiden virallisten asiakirjojen kautta.

Asiasanat: kulttuuriympäristö, maaseutuympäristö, representaatio, Lempäälä, historialliset kartat, haastattelut, 1700-luku, 1800-luku, 1900-luku