Fasismia vai isänmaallisuutta? Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen suhtautuminen Isänmaallinen kansanliike- järjestöön vuosien 1933 ja 1936 eduskuntavaalien alla

Abstract

Pro Gradu- tutkielmani käsittelee sitä, miten Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi suhtautuivat Isänmaallinen kansanliike-puolueeseen vuosien 1933 ja 1936 eduskuntavaalien alla. Isänmaallinen kansanliike, IKL, oli vuosina 1932−1944 toiminut oikeistoradikaalinen järjestö. Liike perustettiin 5. kesäkuuta vuonna 1932 jatkamaan Lapuan liikkeen perintöä lopullisena ohjelmanaan voimakkaan suomalaisen kansallisvaltion luominen. IKL:n ideologia rakentui niin sanotulle kansankokonaisuudelle.

Liikkeellä voidaan sanoa olleen kaksi päätavoitetta. Toinen oli itsenäisyyden säilyttäminen, tarkoittaen käytännössä voimakasta venäläisen bolshevismin vastustamista. Toinen oli Suur-Suomen luominen. IKL osallistui vuosien 1933, 1936 ja 1939 eduskuntavaaleihin, ensin vaaliliitossa Kansallisen kokoomuspuolueen kanssa vuonna 1933 ja sen jälkeen vuosina 1936 ja 1939 omana puolueenaan.

Sanomalehti Uusi Suomi perustettiin kiinteässä yhteydessä Kansallisen kokoomuspuolueen synnyn kanssa, mutta vaikka Uusi Suomi perustettiinkin puolueen perustamisen yhteydessä, ei lehdellä ja puolueella ollut muodollisia siteitä, vaan lehti oli vain puolueen äänenkannattaja. Uusi Suomi- lehti toimi Kansallisen kokoomuspuolueen pää-äänenkannattajalehtenä vuoteen 1976 asti. Tämän jälkeen lehti julistautui riippumattomaksi porvarilliseksi lehdeksi ja toimi sinä lakkauttamiseensa, vuoteen 1991 asti.

Helsingin Sanomat ilmoitti 25. marraskuuta vuonna 1918 kannattavansa nuorsuomalaisten yhtymistä Kansalliseksi edistyspuolueeksi ja näin ollen julistautui virallisesti Edistyspuolueen äänenkannattajaksi. Isänsä jalanjälkiä seurannut Eljas Erkko halusi kuitenkin ratkaista Helsingin Sanomien suhteet edistyspuolueeseen ja lehti julistautui vuonna 1932 sitoutumattomaksi lehdeksi. Tosi asiassa lehti julkaisi vaalien alla edistyspuolueen vaalimainoksia ja oli muutenkin kaikkea muuta kuin sitoutumaton.

Erkko oli edelleen valmis edustamaan puoluetta valtiopäivillä ja oli mukana vielä vuoden 1936 eduskuntavaalien alla toimikunnassa, joka ideoi Uudenmaan vaalipiirin lentolehtisiä. Erkko luopui kaikista valtiollisista ja kunnallisista luottamustoimistaan, minkä jälkeen Helsingin Sanomien taustajoukot alkoivat välittömästi pohtia, mitä se tarkoitti lehden kannalta. Puolueyhdistysten uutiset eivät enää saaneet entisenlaistaan kohtelua lehdessä, mutta ainakin vielä vuoden 1936 eduskuntavaaleissa Erkko oli mukana toimikunnassa, joka ideoi Uudenmaan vaalipiirin lentolehtistä.

Tutkimusmetodina käytän työssä niin sanottua historiallis-kvalitatiivista metodia. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tutkimus nojautuu tekstin tulkintaan historiallisesta perspektiivistä. Käytän siis tutkimuksessa lähteitä hyväksi purkamalla ne temaattisesti, jolloin kokonaiskuvan hahmottaminen helpottuu. Tutkimuskohteenani toimivat lehdet ovat siis yhtä lailla uutisoijien että poliittisten toimijoiden rooleissa.

Tutkimuksen päälähteinä käytän Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen noin kuukautta ennen vuoden 1933 ja 1936 eduskuntavaaleja julkaisemia kirjoituksia Isänmaallisesta kansanliikkeestä. Käytännössä tämä tarkoittaa pääkirjoituksia, toimituksellisia mielipidekirjoituksia ja ennen kaikkea Helsingin Sanomien osalta Muut lehdet - palstaa. Käytetty kirjallisuus koostuu ennen kaikkea Helsingin Sanomia, Uutta Suomea ja Isänmaallista kansanliikettä käsitteleviin teoksiin. Keijo K. Kulhan vuonna 1989 julkaisema Sanasotaa ja sovittelua: Helsingin Sanomien poliittinen linja itsenäistymisestä talvisotaan on kattava läpileikkaus siitä, miten Helsingin Sanomien painettu sana toimi mielipiteenvaikuttajana. Kulha toimi itse lehden päätoimittajana vuosina 1982−1997 ja Sanoma Osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajan Aatos Eron kiinnostus historiaan sai Kulhan aloittamaan nelivuotisen prosessin teoksen parissa.

Vesa Vareksen pro gradu-tutkielma Kevätvirroista vastavirtaan: Uuden Suomen poliittinen linja Mäntsälän kapinasta välirauhaan vuodelta 1986, vuonna 2007 julkaistu kokoomuksen historian toinen osa Suomalaiskansallinen kokoomus: Kansallisen kokoomuspuolueen historia 1929−1944, johon Vesa Vares on kirjoittanut vuosia 1929−1932 käsittelevän osion otsikolla Kokoomus ja demokratian kriisi 1929−1939 sekä Jyrki Vesikansan vuonna 1997 kirjoittama teos Sinivalkoiseen Suomeen: Uuden Suomen ja sen edeltäjien historia osa I 1847−1939 toimivat myös tutkimukseni pääkirjallisuutena.

Näiden lisäksi olen käsitellyt tutkimuksen mediakuvapainotteisuuden vuoksi myös lehdistön historiaa ja lehdistön vaikutusmekanismeja käsitteleviä kirjoja, joista mainittakoon muun muassa Päiviö Tommilan ja Raimo Salokankaan kirjoittama teos Sanomia kaikille: Suomen lehdistön historia sekä Toivo Nygårdin ja Raimo Salokankaan kirjoittama (toim. Päiviö Tommila) teos Suomen lehdistön historia: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan.

Isänmaallisen kansanliikkeen saama käsittely Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa kertoo paljon siitä, miten tosi asiassa sitoutunut ja ainakin joissain määrin ja eräiden lähteiden mukaan, sitoutumaton lehti vahvojen henkilösuhteiden vuoksi pitivät yllä tiettyä linjaa, joka saattoi poiketa voimakkaastikin siitä linjasta, minkä he virallisesti julkisuuteen itsestään antoivat Tutkielma tuo lisäselvitystä siihen, miten kaksi suomalaista lehteä pyrkivät muokkaamaan mediakuvaansa. Toinen julkisesti ja silti huomattavan varovaisesti, toinen hieman kautta rantain, mutta silti radikaalisti. Ensimmäisellä tarkoitan Uusi Suomi- lehteä, joka yllättävän vähän ja varovaisesti kirjoitti kansanliikkeestä. Helsingin Sanomat taasen verhoutumalla muiden lehtien kirjoituksien taakse ilmaisi hyvinkin selkeästi kriittisen suhtautumisen kansanliikkeeseen.