Avioeron taloudelliset vaikutukset avioliittolain mukaan
SUNI, MARJAANA (2008)
SUNI, MARJAANA
2008
Yritysjuridiikka - Business Law
Kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta - Faculty of Economics and Administration
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-06-10
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18940
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18940
Tiivistelmä
Aiheeni mukaisesti tarkastelen avioeron pariskunnille aiheuttamia taloudellisia vaikutuksia. Lähestyn aihetta pääasiallisesti lainopilliselta kannalta, mutta olen pyrkinyt myös valaisemaan asioita mahdollisimman ihmisläheisesti, jotta myös asiaan ennalta perehtymätön henkilö saisi mahdollisimman selkeän kuvan tilanteesta. Selvitän myös hieman avoliiton purkautumisen aiheuttamia taloudellisia vaikutuksia, avoliittoahan ei laissa ole säädetty.
Selvitän avioeroon taloudellisesti vaikuttavat lait, pääasiassa voimassaoleva avioliittolaki. Olen myös hieman kertonut aiemmin voimassa olevasta lainsäädännöstä, josta suuri osa on edelleen voimassa.
Nykyinen avioliittolaki on peräisin jo vuodelta 1929, jonka jälkeen sitä on muutettu useita kertoja. Suurimmat muutokset tulivat voimaan 1988, jolloin avioliiton solmimista ja purkamista koskevat säännökset uudistettiin kokonaan, ja samalla luovuttiin nk. syyllisyysperiaatteesta. Avioliittolaki muuttui sisällöltään taloudelliseksi laiksi. Avioero on mahdollista saada hakemuksesta, joko kuuden kuukauden harkinta-ajan jälkeen tai ilman harkinta-aikaa kahden vuoden erillään asumisen jälkeen, ja sitä voivat puolisot hakea joko yksin tai yhdessä. Molemmilla puolisoilla on yhtäläinen mahdollisuus saada avioero.
Avioeron yhteydessä käsittelen myös hieman siihen taloudellisesti vaikuttavia liitännäiskysymyksiä, kuten lapsen huoltoa ja elatusta sekä puolison elatusta. Vanhemmat voivat järjestää pääsäännön mukaan alaikäisen lapsen asemaa koskevat asiat ilman tuomioistuinkäsittelyä paikkakuntansa sosiaalitoimen kautta, mikä onkin yleisin käytäntö. Erityisesti elatusavun maksamista koskevat asiat vaikuttavat eniten sen puolison talouteen, jonka luona lapsi ei pysyvästi asu. Puolison elatuksessa pääsäännön mukaan elatusvelvollisuus lakkaa avioeron yhteydessä, mutta mikäli puolison katsotaan avioeron jälkeen tarvitsevan elatusapua, voi tuomioistuin velvoittaa toisen puolison sitä maksamaan sen mukaan, kuin hänen kykyynsä ja muihin seikkoihin nähden katsotaan kohtuulliseksi. Myös tällaisesta puolisolle maksettavasta elatusavusta on heidän mahdollista sopia keskenään, tai siitä voidaan tuomioistuimessa määrätä.
Avio-oikeus puolestaan tarkoittaa oikeutta toisen omaisuuteen. Pääsääntönä on puolittamisperiaate, jonka lopputulokseen vaikuttaa myös sellainen omaisuus, jonka kartuttamiseen toinen puoliso ei välttämättä ole millään tavoin osallistunut.
Avioehtosopimuksella voidaan sopia puolisoiden välisestä omaisuudesta kolmella tavalla: puolisot voivat määrätä, ettei kummallakaan ole avio-oikeutta mihinkään toisen omaisuuteen, toiseksi voidaan määrätä, ettei avio-oikeutta ole tiettyyn toisen omaisuuteen tai kolmas mahdollisuus on tehdä nk. yksipuolinen avioehto, jolloin toisella puolisolla ei ole oikeutta mihinkään tai tiettyyn toisen puolison omaisuuteen. Avioehdolla halutaan usein turvata itselle tärkeätä omaisuutta sekä omaa taloutta tulevaisuuden varalle. Ei haluta ”omien” rahojen menevän uudelle perheelle, mikäli avioliitto purkautuisi esimerkiksi toisen puolison löydettyä uuden kumppanin rinnalleen.
Omaisuuden osituksen tarkoituksena on purkaa puolisoiden välinen aviovarallisuussuhde ja se on mahdollista toimittaa, mikäli on olemassa ositusperuste, joko avioeron vireille tulo, tai avioliiton purkautuminen toisen puolison kuoleman johdosta. Ositus voidaan toimittaa sopimusosituksena, jolloin puolisot ovat keskenään päässeet yksimielisyyteen omaisuuden jaosta. Toimitusosituksen puolestaan tuomioistuimen määräämä pesänjakaja. Kumpi tahansa ositustaho voi vaatia tuomioistuimelta pesänjakajan määräämistä. Pesänjakaja pyrkii aina saamaan aikaan molempia puolisoita tyydyttävän ratkaisun, mutta viime käden ratkaisuvalta on kuitenkin hänellä. Yleisesti ottaen pesänjakajan toimittama ositus on selvästi harvinaisempi, kuin sopimusositus, mikä osoittaa puolisoiden yllättävän hyvin pääsemään sopimukseen asioista. Ositusta voidaan myös sovitella, mutta sovittelun tarpeellisuus on ratkaistava aina tapauskohtaisesti, eikä sovittelussa saa loukata puolison velkojien oikeutta. Ositus saattaa sellaisenaan johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen esimerkiksi tilanteissa, joissa puolisoiden varallisuuserot ovat suuret ja huolimatta pitkäaikaisesta avioliitosta, toiselle ositustaholle ei jäisi lainkaan varallisuutta tai sitä jäisi huomattavan vähän.
Lopuksi haluan painottaa, että vuoden 1988 uudistukset avioliittolaissa ovat merkittäviä, koska niillä oli suuri vaikutus juuri omaisuuden jakautumiseen avioerotilanteessa. Entisen lainsäädännön mukaan omaisuuden jakautuminen epätasaisesti oli huomattavasti helpommin toteutettavissa, kuin nykyisin.
Selvitän avioeroon taloudellisesti vaikuttavat lait, pääasiassa voimassaoleva avioliittolaki. Olen myös hieman kertonut aiemmin voimassa olevasta lainsäädännöstä, josta suuri osa on edelleen voimassa.
Nykyinen avioliittolaki on peräisin jo vuodelta 1929, jonka jälkeen sitä on muutettu useita kertoja. Suurimmat muutokset tulivat voimaan 1988, jolloin avioliiton solmimista ja purkamista koskevat säännökset uudistettiin kokonaan, ja samalla luovuttiin nk. syyllisyysperiaatteesta. Avioliittolaki muuttui sisällöltään taloudelliseksi laiksi. Avioero on mahdollista saada hakemuksesta, joko kuuden kuukauden harkinta-ajan jälkeen tai ilman harkinta-aikaa kahden vuoden erillään asumisen jälkeen, ja sitä voivat puolisot hakea joko yksin tai yhdessä. Molemmilla puolisoilla on yhtäläinen mahdollisuus saada avioero.
Avioeron yhteydessä käsittelen myös hieman siihen taloudellisesti vaikuttavia liitännäiskysymyksiä, kuten lapsen huoltoa ja elatusta sekä puolison elatusta. Vanhemmat voivat järjestää pääsäännön mukaan alaikäisen lapsen asemaa koskevat asiat ilman tuomioistuinkäsittelyä paikkakuntansa sosiaalitoimen kautta, mikä onkin yleisin käytäntö. Erityisesti elatusavun maksamista koskevat asiat vaikuttavat eniten sen puolison talouteen, jonka luona lapsi ei pysyvästi asu. Puolison elatuksessa pääsäännön mukaan elatusvelvollisuus lakkaa avioeron yhteydessä, mutta mikäli puolison katsotaan avioeron jälkeen tarvitsevan elatusapua, voi tuomioistuin velvoittaa toisen puolison sitä maksamaan sen mukaan, kuin hänen kykyynsä ja muihin seikkoihin nähden katsotaan kohtuulliseksi. Myös tällaisesta puolisolle maksettavasta elatusavusta on heidän mahdollista sopia keskenään, tai siitä voidaan tuomioistuimessa määrätä.
Avio-oikeus puolestaan tarkoittaa oikeutta toisen omaisuuteen. Pääsääntönä on puolittamisperiaate, jonka lopputulokseen vaikuttaa myös sellainen omaisuus, jonka kartuttamiseen toinen puoliso ei välttämättä ole millään tavoin osallistunut.
Avioehtosopimuksella voidaan sopia puolisoiden välisestä omaisuudesta kolmella tavalla: puolisot voivat määrätä, ettei kummallakaan ole avio-oikeutta mihinkään toisen omaisuuteen, toiseksi voidaan määrätä, ettei avio-oikeutta ole tiettyyn toisen omaisuuteen tai kolmas mahdollisuus on tehdä nk. yksipuolinen avioehto, jolloin toisella puolisolla ei ole oikeutta mihinkään tai tiettyyn toisen puolison omaisuuteen. Avioehdolla halutaan usein turvata itselle tärkeätä omaisuutta sekä omaa taloutta tulevaisuuden varalle. Ei haluta ”omien” rahojen menevän uudelle perheelle, mikäli avioliitto purkautuisi esimerkiksi toisen puolison löydettyä uuden kumppanin rinnalleen.
Omaisuuden osituksen tarkoituksena on purkaa puolisoiden välinen aviovarallisuussuhde ja se on mahdollista toimittaa, mikäli on olemassa ositusperuste, joko avioeron vireille tulo, tai avioliiton purkautuminen toisen puolison kuoleman johdosta. Ositus voidaan toimittaa sopimusosituksena, jolloin puolisot ovat keskenään päässeet yksimielisyyteen omaisuuden jaosta. Toimitusosituksen puolestaan tuomioistuimen määräämä pesänjakaja. Kumpi tahansa ositustaho voi vaatia tuomioistuimelta pesänjakajan määräämistä. Pesänjakaja pyrkii aina saamaan aikaan molempia puolisoita tyydyttävän ratkaisun, mutta viime käden ratkaisuvalta on kuitenkin hänellä. Yleisesti ottaen pesänjakajan toimittama ositus on selvästi harvinaisempi, kuin sopimusositus, mikä osoittaa puolisoiden yllättävän hyvin pääsemään sopimukseen asioista. Ositusta voidaan myös sovitella, mutta sovittelun tarpeellisuus on ratkaistava aina tapauskohtaisesti, eikä sovittelussa saa loukata puolison velkojien oikeutta. Ositus saattaa sellaisenaan johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen esimerkiksi tilanteissa, joissa puolisoiden varallisuuserot ovat suuret ja huolimatta pitkäaikaisesta avioliitosta, toiselle ositustaholle ei jäisi lainkaan varallisuutta tai sitä jäisi huomattavan vähän.
Lopuksi haluan painottaa, että vuoden 1988 uudistukset avioliittolaissa ovat merkittäviä, koska niillä oli suuri vaikutus juuri omaisuuden jakautumiseen avioerotilanteessa. Entisen lainsäädännön mukaan omaisuuden jakautuminen epätasaisesti oli huomattavasti helpommin toteutettavissa, kuin nykyisin.