Erkki Mikonpojan laiton kuolema. Itsemurha ilmiönä ja rikoksena Lounais-Suomen maaseudulla ja alioikeuksissa 1600-luvun jälkipuoliskolla

Abstract

Pro gradu -tutkielmani on mikrohistoriallinen tutkimus itsemurhasta rikoksena ja ilmiönä Lounais-Suomen maaseudulla 1600-luvun loppupuolella. Poikkeuksellisena rikoksena ja ilmiönä aihe on jäänyt suomalaisessa historiantutkimuksessa syrjään. Tarkastelen itsemurhan oikeuskäsittelyä, merkitystä ja vaikutuksia Huittisissa 1600-luvun lopulla eläneen, itsemurhaan syyllistyneen talonpojan, Erkki Mikonpojan, ja hänen kuolemaansa seuranneen alioikeuden välikäräjäkäsittelyn kautta.

Erkki Mikonpoika oli Huittisten Vampulassa asuva perheellinen talonpoika, joka isännöi melko vaurasta sukutilaansa 1690-luvulla. Taloudessa asui sukulaisia neljästä polvesta. Erkki oli kotitaloudessaan ja kyläyhteisössään tärkeä jäsen, joka osallistui tavalliseen tapaan kollektiivisuuteen perustuvaan maalaisyhteisön elämään ja työntekoon. Maatalouteen perustuva elanto merkitsi jatkuvaa työtä. Kruununtilan pitäminen suvun hallussa vaati verojen säännöllistä maksamista; tilan autioituminen merkitsi häätöä. Isäntänä Erkki vastasi talonsa menestyksestä. Elämä kuitenkin vaarantui, kun suuret kuolonvuodet alkoivat vuosikymmenen puolivälissä. Epävarmuus tulevaisuudesta ja pelko omaisuuden menetyksestä masensivat Erkin ja maaliskuussa vuonna 1697 hän hirttäytyi kotipihallaan jättäen vaimonsa leskeksi ja ison sukunsa sekä pienet lapsensa jälkeensä. Kammottavana tekona ja epäluonnollisena kuolintapana itsemurha rikkoi maanlakia sekä kuolemaan liitettyjä normeja ja pysäytti yhteisön arjen.

Tärkeimmän tutkimusaineistoni muodostavat alioikeuksien pöytäkirjat eli tuomiokirjat, joista käytän tuomiokirjakortiston avulla löytämiäni itsemurhatapauksia. Lähtökohtanani on Erkki Mikonpojan itsemurhaa käsittelevä Huittisten vuoden 1697 välikäräjiä kuvaava pöytäkirja. Tuon esille myös muut alueen 1600-luvun jälkipuoliskon itsemurhatapaukset, joihin vertaan Erkin tapausta, ja näin pääsen käsiksi siihen, mikä Erkki Mikonpojan monin tavoin uniikissa tapauksessa ja oikeuskäsittelyssä oli kuitenkin tyypillistä ja yleisesti itsemurhiin kytkeytyviin tulkintoihin ja uskomuksiin liittyvää. Aineistoni kaikki itsemurhatapaukset ajoittuvat 1600-luvun jälkipuoliskolle, vuosiin 1647–1700. Yksittäisen elämänkokonaisuuden ja oikeuskäsittelyn tarkastelu antaa siis tutkimukselleni lähtökohdan, jonka kautta tarkastelen itsemurhaa myös laajempana rikoksena ja ilmiönä tutkimusalueella.

Lähden liikkeelle Erkki Mikonpojan ympäristöstä, taustasta ja elämäntarinasta, joihin sijoitettuna hänen ratkaisunsa ja sitä seuranneet tapahtumat saavat kontekstinsa. Erkin elämänkokonaisuuden tarkastelussa aineistonani toimivat läänintilien, kirkon historiakirjojen ja rippikirjojen sekä Suomen Asutuksen Yleisluettelon Erkkiin ja hänen kotitilaansa Paukkioon liittyvät tiedot lähinnä vuosisadan loppupuoliskolta. Erkin elämäntarinaa ja itsemurhan seurauksia tarkastellessani aineistonani ovat myös alioikeuksien pöytäkirjat vuosilta 1695–1698. Itsemurhaan kohdistetuista sanktioista kertovat Kristoferin maanlaki vuodelta 1442, vuoden 1571 kirkkojärjestys ja vuoden 1686 kirkkolaki.

Tutkimusmenetelmäni on vahvasti mikrohistoriallinen; työni punainen lanka on yksittäinen ja poikkeuksellinen tapahtuma, joka pysäyttää tavallisen maalaisyhteisön arjen. Lähtökohtanani on sinänsä tavallinen ja tyypillinen ihminen, joka kuitenkin tekee poikkeuksellisen, vakavaksi rikokseksi ja synniksi käsitetyn teon. Teon seuraukset ja ympäristön reaktiot kertovat, mitä itsemurha merkitsi tuon ajan ihmisille. Erkki Mikonpojan elämäntarina ja hänen kuolemaansa seurannut oikeuskäsittely ovat monessa mielessä ainutkertaisia kokonaisuuksia. Silti niiden kautta voidaan löytää vihjeitä yleisestä ja sosiaalisesta. Erkin tarina heijastaa 1600-luvun loppupuolen kulttuurisia käsityksiä sekä hyväksytystä että vääränlaisesta tavasta elää ja kuolla. Käytän myös lähteideni tarkastelussa lähilukuun perustuvaa mikrohistoriallista metodia. Mikrotason näkökulma antaa mahdollisuuden tutkia itsemurhaa ja sen merkitystä syvemmin; oikeuskäsittelyn purkaminen osiin mahdollistaa pöytäkirjasta heijastuvien kulttuuristen vihjeiden havaitsemisen. Samalla kyseenalaistan useiden tilastollisten tutkimusten itsestään selvänä ottamaa itsemurhien luokittelua ja käsitystä itsemurhan yleistymisestä 1600-luvulla.

Korostan itsemurhan luokittelemisen ja oikeuskäsittelyn luonnetta uudemman sosiologisen tutkimuksen tapaan kollektiivisena tulkintaprosessina, johon sekä kulttuuriset, moraalis-teologiset ja juridiset käsitykset ja käytännöt että vainajan tausta ja ympäristön tapahtumat vaikuttivat. Tietyt merkit yhdistettiin itsemurhaan; kun syytetty oli eläessään käyttäytynyt tavallisesta poikkeavasti, surkutellut tai ollut yhteisön tulkinnan mukaan mielenvikainen, oli todennäköisempää, että epäselvissä olosuhteissa sattunut kuolintapaus tulkittiin itsemurhaksi. Itsemurhan väljä käsite maanlaissa antoi mahdollisuuden tulkita myös onnettomuuksia itsemurhiksi. Lounais-Suomessa langetettujen tuomioiden pieni määrä viittaa kuitenkin, että itsemurhat luokiteltiin yleensä onnettomuuksiksi. Ilmiönä itsemurha ei ollut niin harvinainen kuin oikeuslähteet antavat ymmärtää.

Erkki Mikonpojan kuoleman oikeuskäsittely osoittaa, kuinka tulkinnanvaraista itsemurhan tutkinta alioikeudessa oli. Kristoferin maanlaki sääti erilaiset rangaistukset mielenvikaisina ja muutoin itsensä surmanneiden ruumiille; mieleltään sairaat sai haudata maahan kirkkomaan ulkopuolelle, kun taas muut tuli viedä metsään ja polttaa roviolla. Niinpä tutkinnassa tuli selvittää menehtyneen mielentila. Syytetyn mielenterveyden määrittely oli yhtä kulttuurisidonnaista ja yhteisön mielipiteisiin perustuvaa kuin kuoleman luokitteleminen itsemurhaksi; tulkintaa ohjasivat käsitykset terveen ja sairaan mielen eroista. Tutkinta perustui maanlain oikeudenhoitoa koskeviin pykäliin ja Tuomarinohjeisiin sekä todistajien kertomusten kuulemiseen ja kuulusteluun. Vainajan sosiaalinen asema ja maine vaikuttivat luonnollisesti todistajien määrään ja heidän tulkintoihinsa tapahtumasta ja henkilön mielentilasta; taloudellinen tai sosiaalinen asema ei kuitenkaan suoraan vaikuttanut tuomioon. Maanlain tulkinta, kuolemantapauksen luonne ja olosuhteet sekä valanalaiset kertomukset syytetyn mielentilasta ja kuolinpäivän tapahtumista painoivat enemmän tuomiota langetettaessa. Syytetyn läheiset pyrkivät usein puolustamaan läheisensä kunniaa vetoamalla lievempään tuomioon ja mielenvikaisuuteen.

Kun itsemurha nähtiin täysin vääränä ja Jumalan tahtoa loukkaavana tapana kuolla, sen syyksi yhdistettiin usein ihmisen vääränlainen elämä, pahuus, syntisyys tai Saatanan vaikutus. Mikäli merkkejä mielen sairastumisesta ei löytynyt tai jokin järjelliseksi katsottu syy yhdistettiin itse aiheutettuun kuolemaan, ruumiille annettiin ankarampi tuomio metsään ja roviolle. Surmaamalla itsensä ihminen rikkoi sekä Jumalan lakia että yhteisöä vastaan; tietoisesti tehty itsemurha vaati ankaran rangaistuksen Jumalan lepyttämiseksi. Omaisille teko ja oikeuden langettama julkinen rangaistus merkitsi ennen kaikkea häpeää. Kollektiivinen itsemurhatabu oli vahva; poikkeuksellinen kuolintapa rikkoi kuolemiseen liittyviä normeja ja rituaaleja. Maallisen oikeuden ja kirkon langettamilla sanktioilla osoitettiin teon vääryys ja erotettiin itsemurhaajan sielu yhteisöstä, joka puhdistui menehtyneen synnistä ja vapautui jumalallisesta kostosta. Tutkimustulokseni kertovat siis paitsi itsemurhasta ja sen käsittelystä ja sanktioinnista, myös kuolemaan sekä sen jälkeiseen aikaan liittyvistä käsityksistä ja 1600-luvun uskonnollisesta maailmankuvasta.

Asiasanat: 1600-luku, 1600-1700-luku, henkilöhistoria, henkirikokset, historiallinen kriminologia, häpeärangaistus, Huittinen, itsemurha, käräjät, mikrohistoria, poikkeava käyttäytyminen, polttohautaus, oikeushistoria, Ruotsin vallan aika, suurvalta-aika, tuomiokirjat, Vampula