Kunnallisen kriisiryhmän jäsenten kokemuksia debriefing-toiminnasta
HYLLINEN, LEENA (2008)
2008
Hoitotiede - Nursing Science
Lääketieteellinen tiedekunta - Faculty of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-06-11
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18770
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18770
Tiivistelmä
Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata kunnallisen kriisiryhmän jäsenten kokemuksia debriefingtoiminnasta.Tutkimukseen osallistui yhden terveyskeskuksessa toimivan kriisiryhmän kaikki 12 aktiivista jäsentä. Aineisto kerättiin teemahaastatteluilla. Kuudella osallistujalla oli muu kuin sairaanhoitajan, terveydenhoitajan tai sielunhoidollinen koulutus. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysillä. Tuloksena saatiin kolme pääluokkaa: debriefing-toimintaan osallistumisen lähtökohdat, toiminnassa jatkamista edistävät ja estävät tekijät sekä visio debriefingtoiminnan
tulevaisuudesta.
Debriefing-ryhmässä toimimisen motiivit liittyivät henkilökohtaiseen kiinnostukseen, sisäiseen palkitsevuuteen ja sosiaalisuuteen, mutta osallistumisella oli merkitystä myös ammatillisesti. Sosiaaliset motiivit, ihmisten auttamisen ja ryhmään kuulumisen, mainitsivat lähes kaikki. Vaikka monelta puuttuivat aiemmat tiedot kriisityöstä, takana oli vankka kokemus elämän eri alueilta, joka parantaa valmiuksia jälkipuintityöhön. Varsinainen harjaantuminen työhön tapahtui osallistumisen kautta. Harjaantumista estivät epäily omien resurssien riittävyydestä, pelko vahingon tuottamisesta sekä se, että istuntoja vetämään jouduttiin lähtemään toisen yhtä kokemattoman vetäjän parina.
Haastateltavat kokivat, että kriisiryhmän toimiva organisointi ja ympäristöltä saatu tuki olivat ensiarvoisen tärkeitä. Lähijohtajan myönteinen suhtautuminen mahdollisti osallistumisen ja ryhmän jäseniltä saatiin vertaistukea. Oman rajallisuuden ymmärtäminen ja toisaalta kyky sulkea istuntojen asiat pois mielestä, olivat jaksamista parantavia tekijöitä. Debriefing-työ ei olisi mielekästä ilman onnistumisen kokemuksia. Vaikka debriefing-työ koettiin antoisaksi, sitä pidettiin toisaalta raskaana johtuen sekä istunnoissa käsiteltävistä vaikeista asioista että osallistumisesta oman työn ohessa.
Tutkimukseen osallistujat luottivat debriefing-toiminnan jatkumiseen tulevaisuudessa sen
lakisääteisyyden vuoksi. He uskoivat psykososiaalisen tuen kysynnän kasvuun. Toiminnan
jatkumisen kannalta olisi tärkeää debriefing-ryhmän aseman parantaminen organisaatiossa ja uusien jäsenten saaminen pienentyneeseen ryhmään. Jälkipuintitoiminnan pelättiin toisaalta loppuvan terveydenhuoltoa vaivaavan resurssipulan vuoksi. Osallistuminen muuhun kuin jokaisen primaarityöhön saatetaan kieltää tai jopa lopettaa koko kriisiryhmä.
Debriefing-työn osaaminen lisääntyy ryhmässä reflektoinnin, palautteen ja tietotaidon jakamisen kautta, mutta ulkopuolinen lisäkoulutus on tarpeen työn kehittämisen kannalta sekä menetelmän käytön perustelemiseen. Organisaation sisäiseen vapaaehtoistoimintaan osallistumisella on myönteisiä vaikutuksia myös oman työn hoitamiseen. Istuntojen vetäjät kokevat pystyvänsä tukemaan uhreja selviytymään heitä kohdanneista kriiseistä. Lisätutkimusta tarvitaan, jotta debriefing-menetelmän vaikuttavuutta voitaisiin arvioida muutenkin kuin PTSD:hen sairastumisen kautta.
Avainsanat: debriefing-menetelmä, debriefing-ryhmä, jälkipuinti, kriisiryhmä, psykososiaalinen tuki, traumaattinen kriisi
tulevaisuudesta.
Debriefing-ryhmässä toimimisen motiivit liittyivät henkilökohtaiseen kiinnostukseen, sisäiseen palkitsevuuteen ja sosiaalisuuteen, mutta osallistumisella oli merkitystä myös ammatillisesti. Sosiaaliset motiivit, ihmisten auttamisen ja ryhmään kuulumisen, mainitsivat lähes kaikki. Vaikka monelta puuttuivat aiemmat tiedot kriisityöstä, takana oli vankka kokemus elämän eri alueilta, joka parantaa valmiuksia jälkipuintityöhön. Varsinainen harjaantuminen työhön tapahtui osallistumisen kautta. Harjaantumista estivät epäily omien resurssien riittävyydestä, pelko vahingon tuottamisesta sekä se, että istuntoja vetämään jouduttiin lähtemään toisen yhtä kokemattoman vetäjän parina.
Haastateltavat kokivat, että kriisiryhmän toimiva organisointi ja ympäristöltä saatu tuki olivat ensiarvoisen tärkeitä. Lähijohtajan myönteinen suhtautuminen mahdollisti osallistumisen ja ryhmän jäseniltä saatiin vertaistukea. Oman rajallisuuden ymmärtäminen ja toisaalta kyky sulkea istuntojen asiat pois mielestä, olivat jaksamista parantavia tekijöitä. Debriefing-työ ei olisi mielekästä ilman onnistumisen kokemuksia. Vaikka debriefing-työ koettiin antoisaksi, sitä pidettiin toisaalta raskaana johtuen sekä istunnoissa käsiteltävistä vaikeista asioista että osallistumisesta oman työn ohessa.
Tutkimukseen osallistujat luottivat debriefing-toiminnan jatkumiseen tulevaisuudessa sen
lakisääteisyyden vuoksi. He uskoivat psykososiaalisen tuen kysynnän kasvuun. Toiminnan
jatkumisen kannalta olisi tärkeää debriefing-ryhmän aseman parantaminen organisaatiossa ja uusien jäsenten saaminen pienentyneeseen ryhmään. Jälkipuintitoiminnan pelättiin toisaalta loppuvan terveydenhuoltoa vaivaavan resurssipulan vuoksi. Osallistuminen muuhun kuin jokaisen primaarityöhön saatetaan kieltää tai jopa lopettaa koko kriisiryhmä.
Debriefing-työn osaaminen lisääntyy ryhmässä reflektoinnin, palautteen ja tietotaidon jakamisen kautta, mutta ulkopuolinen lisäkoulutus on tarpeen työn kehittämisen kannalta sekä menetelmän käytön perustelemiseen. Organisaation sisäiseen vapaaehtoistoimintaan osallistumisella on myönteisiä vaikutuksia myös oman työn hoitamiseen. Istuntojen vetäjät kokevat pystyvänsä tukemaan uhreja selviytymään heitä kohdanneista kriiseistä. Lisätutkimusta tarvitaan, jotta debriefing-menetelmän vaikuttavuutta voitaisiin arvioida muutenkin kuin PTSD:hen sairastumisen kautta.
Avainsanat: debriefing-menetelmä, debriefing-ryhmä, jälkipuinti, kriisiryhmä, psykososiaalinen tuki, traumaattinen kriisi