Muodon toinen vallankumous. Helena Sinervon Lukemattomiin esimerkkinä modernistisen tradition murtumisesta suomalaisessa 1990-luvun runoudessa

Abstract

Tutkielma käsittelee muutoksia, joita suomalainen runous kävi läpi 1990-luvun alkupuolella, ja havainnollistaa niitä esimerkkinään Helena Sinervon runokokoelma Lukemattomiin (1994). Tutkielman keskeinen kysymys on, millä tavalla suomalainen runous muuttui 1990-luvulla ja miten nuo muutokset tulevat näkyviin Sinervon kokoelmassa. Keskeinä tarkastalukulmana on modernistisen runoparadigman murtuminen ja niin sanotun modernismia seuranneen runon esiintulo.

Tutkielman alussa esitellään modernistisen runouden keskeisiä piirteitä muun muassa T.S. Eliotin, Tuomas Anhavan ja Kai Laitisen teorioiden pohjalta. Modernistista teoriaa havainnollistetaan soveltamalla edellä mainittujen teoreettisia näkemyksiä Pentti Saarikosken ja Paavo Haavikon runoihin. Tämän jälkeen tutkielma käsittelee keskustelua, jota suomalaisen runouden ympärillä käytiin 1990-luvun alussa muun muassa Nuori Voima -lehdessä ja MotMot-antologioissa. Tarkastelun kohteena on myös Helena Sinervon essee ”Kuvan ja sanan kynnyksellä. Sukupolveni runous” (2006).

Modernismia seuranneen runouden teoreettisessa määrittelyssä tutkielma hyödyntää useita runoteoreetikoiden – muun muassa Janna Kantolan, Marjorie Perloffin, Brian McHalen ja Charles Russellin – kirjoituksia. Tutkielman loppuosassa tarkastallaan, miten runous eri teoreetikoiden mukaan modernismin jälkeen muuttui ja miten nuo määritelmät ilmenevät Helena Sinervon kokoelmassa Lukemattomiin. Tutkimuksen mukaan Sinervon kokoelma on esimerkki modernismia seuranneesta runoudesta, joka hylkää modernistisen tiiviyden, sisäisen koherenssin ja rajallisen kuvan ohjelman. Runonsisäisen ykseyden hylkääminen synnyttää modernismia seuranneelle runoudelle keskeisen tulkinnallisen moninaisuuden. Modernismia seurannut runous on olennaisesti eklektistä ja sisällyttää itseensä vaikuttimia, teemoja, elementtejä ja viitteitä monenlaisista konteksteista ja yhdistelee niitä jopa yhden ja saman runon sisällä. Uuden runon poetiikassa olennaista on runon prosessinomaisuus, tulkinnallinen avoimuus ja kuvallisten rakenteiden liike ja epätäsmällisyys. Toisin kuin modernistinen runous, 1990-luvun uuden sukupolven runous ei pyri staattiseen asetelmallisuuteen vaan dynaaniseen ja virtaavaan vaikutelmaan.

Asiasanat: lyriikka, postmodernismi, Helena Sinervo