”Ottaa lahtarimukulan piikinkärkeen, sillähän siitä pääsee!” - Aikalaiskaunokirjallisuuden kuva lapsista ja nuorista vuoden 1918 tapahtumissa

Abstract

SIVUAINELAUDATUR

Suomen vuoden 1918 sisällissotaa on tutkittu paljon, mutta lasten roolia ajan tapahtumissa

vähemmän. Aikalaiskaunokirjallisuudesta taas on etsitty näkemyksiä sodan syistä ja luonteesta. Sivuainetutkielmassani selvitän, miten lapsia ja nuoria kuvataan pian sodan jälkeen ilmestyneessä kaunokirjallisuudessa. Tutkin, minkälaisia diskursseja ja sitä kautta minkälaisia arvoja ja asenteita kuvauksiin liittyy. Tiivistettynä kuvaukset liittyvät joko nuoriin sodassa tai lapsiin ja nuoriin kotirintamilla ja sodan jaloissa. Näkökulmani on kirjallisuudentutkimuksen katsannossa kontekstipainotteinen ja historiantutkimuksena se lähestyy aatehistoriallista otetta.

Tutkielmani lähteet ovat Hilja Haahdin Todistaja (1921), Jarl Hemmerin Onni Kalpa (1921), Arvi Järventauksen Tykkien Virsi (1918), Ilmari Kiannon Elämän ja kuoleman kentältä (1928), V.A. Koskenniemen Nuori Anssi (1918), F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus (1919), Maila Talvion Kurjet(1919) ja Kyösti Wilkunan Kun kansa nousee (1918). Tutkielmani tarkoituksena ei ole etsiä ja erotella mainituista teoksista fiktiivistä ja eifiktiivistä

ainesta, vaan tutkia, minkälaisia ajan ilmapiirin mukaisia ja sitä vastustavia piirteitä lasten kuvauksista ilmenee.

Sisällissodan jälkeisen kirjallisuuden on nähty olleen pääosin ”valkoista”. Yhteiskunnallisen tilanteen valossa kaunokirjallisuudella ei kovin vapaata tilaa voinut ollakaan. Valkoisuus näkyy selvimmin Järventauksen, Kiannon, Koskenniemen ja Wilkunan teosten säröttömissä kuvauksissa nuorista sankarillisista sotapojista, jotka pelastivat isänmaan. Näissä teoksissa valkoinen sotapoika on moraalisesti, fyysisesti ja sotilaallisesti ylivertainen suhteessa punaisiin, mutta myös vanhempiin valkoisiin sotilaisiin nähden. Hemmerin teoksessa valkoinen sotapoika joutuu muiden teosten kuvauksista poiketen purkamaan traumaattista sotakokemustaan. Haahdin teoksessa taas nuorten on ollut pakko lähteä sotaan saamattomien ja pelokkaiden aikuisten sijaan.

Punaisen sotapojan diskurssi on käytännössä valkoisen vastakohta, vaikka jonkinlainen

seikkailunhalu näyttää kiihottaneen kummankin osapuolen nuoria sotilaita. Muuten punainen

sotapoika on tarttunut aseisiin joko harhautettuna tai sosiaalisen paineen alla.

Kotirintaman lasten kuvauksissa teosten perusasenne sodan osapuoliin näkyy myös selvästi, vaikka kuvaukset ovatkin monipuolisempia. Esimerkiksi Wilkuna ja Talvio yhdistävät hyvin osoittelevasti punaiset ja lapsiin kohdistuvat julmuudet. Toisaalta Sillanpään teoksen voi lukea punaorpojen puolustuspuheena. Myös Haahdin ja Talvion teosten kuvaukset lapsista sisältävät halkeamia valkoisessa asenteessa. Lapsiin kohdistuva sääli tai lasten laupeus hävinneitä kohtaan nostetaan ideaaliksi.

Tiivistettynä valkoinen kaunokirjallisuus tuotti osin traumaa peittääkseen ja voittajien itsetuntoa kohottaakseen osapuolten perustavanlaatuista vastakohtaisuutta korostavia diskursseja. Tämä näkyy erityisen selvästi nuorten sotapoikien kuvauksissa. Toisaalta myös yleisinhimillinen näkemys lapsista sodan kauhujen keskellä pääsee pilkottamaan valkoisen sanoman raoista. Tämä koskee yhtälailla niin valkoisten kuin punaistenkin lapsia.

Tutkielman avainsanat: lapset, sisällissota, kaunokirjallisuus, historiantutkimus,

kirjallisuudentutkimus, valkoiset, punaiset