EU-jäsenyyden vaikutus Kyproksen konfliktiin

Abstract

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Euroopan unionin vaikutusta Kyproksen konfliktiin. Kyproksen kreikkalaisyhteisö haki Euroopan unionin jäsenyyttä vuonna 1990 koko saaren nimissä. Siitä alkoi pitkä prosessi, jonka uskottiin toimivan katalyyttinä vuodesta 1974 jaettuna olleen maan uudelleenyhdistymiselle.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia keinoja Euroopan unioni käyttää pyrkiessään vaikuttamaan lähialueillaan sijaitsevien maiden sisäisiin asioihin, ja miten innokkaasti se ylipäätään haluaa osallistua konfliktien ratkaisemiseen. Lähemmän tarkastelun kohteena ovat Kyproksen ja EU:n sopimussuhteet. Empiirisen aineistoni sekä käyttämäni teorian pohjalta vastaan tutkielmassani seuraaviin tutkimuskysymyksiin:

1. Pyrkikö EU vaikuttamaan Kyproksen konfliktiin jäsenyysneuvotteluiden aikana?

2. Millaisia vaikuttamisen keinoja EU käytti neuvotellessaan Kyproksen kanssa?

3. Miten EU onnistui mahdollisissa vaikuttamispyrkimyksissään?

Olen käyttänyt tutkielman metodina laadullista sisällönanalyysiä ja tulkitsen aineistoa teorialähtöisesti. Viitekehyksestä poimimani kategoriat muodostavat perustan luokittelurungolle, jonka avulla etsin empiirisestä aineistosta deduktiivisen päättelyn logiikalla pääluokkiin liittyviä teemoja. Primääriaineistoni koostuu Euroopan unionin ja Kyproksen välisistä sopimuksista sekä komission neuvotteluiden edistymistä kuvaavista säännöllisistä raporteista. Aineistoksi valitsemani dokumentit on julkaistu ennen Kyproksen Euroopan unioniin liittymistä vuosina 1993–2003.

Tutkielmani tulosten mukaan EU olisi voinut asettaa konfliktin poliittisen ratkaisun tiukaksi ehdoksi saaren jäsenyydelle ja saada siten aikaan lopullisen sovun itäisen Välimeren alueella. Niin EU näennäisesti tekikin, mutta se ei ollut valmis seisomaan sanojensa takana. Ehdon teho valui konditionaaliin, jota komissio viljeli asiakirjoissaan, arvioissaan ja sopimusteksteissään.

Euroopan unionin ja erityisesti komission epäonnistuminen Kyproksen konfliktin ratkaisussa liittyy mitä suurimmissa määrin unionin rakenteellisiin haasteisiin. Jatkuvasti syvenevä ja laajeneva unioni kohtaa tulevaisuudessa yhä suurempia intressiristiriitoja, joissa on mahdollista käydä juuri niin kuin Kyproksen kysymyksessä. Ratkaisun avaimet olisivat unionin hallussa, mutta käytettävissä olevia vaikuttamiskeinoja ei voida hyödyntää, kun joku tai jotkut jäsenmaista haluavat määrätä marssin tahdin omista, itsekkäistäkin lähtökohdistaan käsin.

Asiasanoja: Kypros, Euroopan unioni, vaikuttaminen