Räätälin tytär, suutarin vaimo ja tynnyrintekijän leski. Naisen siviilisäädyn vaikutus ammatinharjoittamiseen Lyypekissä ja Tallinnassa n.1360-1520

Abstract

Opinnäytteessäni tutkin oliko naisen siviilisäädyllä vaikutusta hänen mahdollisuuteensa

harjoittaa käsityöläisammattia myöhäiskeskiajan Lyypekissä ja Tallinnassa.

Tutkimusongelmaa lähestyn käsityöläisammattikuntien sääntöjen pohjalta, joita on

säilynyt molemmista kaupungeista. Aiemmassa tutkimuksessa naisen asemaa on tutkittu

lähinnä kiltasääntöjen perusteella. Nämä sännöt ovat enimmäkseen järjestyssääntöjä,

jotka koskevat kiltojen juhlia, eikä niistä juuri löydy naisia käsitteleviä kohtia. Kuitenkin

niiden pohjalta on tulkintoja, joiden mukaan naisten asema killoissa olisi ollut

marginaalinen. Aiemmassa tutkimuksessa ei ole tehty eroa kiltojen ja ammattikuntien

välillä. Käsityöläisammattikuntien säännöt sisältävät sen normiston, jonka puitteissa

käsityöläinen sai harjoittaa ammattiaan myöhäiskeskiajan kaupungissa. Ne sisältävät

myös naisia käsitteleviä kohtia ja tarjoavat siten mahdollisuuden tutkia käsityöläisnaisen

asemaa Lyypekissä ja Tallinnassa. Muutamat tutkijat ovat esittäneet näkemyksiä, joiden

mukaan naisen asema olisi ollut suhteellisen heikko Tallinnassa verrattuna muihin

Itämeren alueen kaupunkeihin. Vertailevaa metodia käyttäen on mahdollista selvittää,

oliko käsityöläisnaisen asemassa eroja kahdessa merkittävässä hansakaupungissa.

Lyypekillä ja Tallinnalla oli kiinteät kauppasuhteet läpi keskiajan ja Tallinna kuului

lyypekkiläisen oikeuden piiriin. Tutkimustulosten perusteella voidaan sanoa, että

siviilisäädyllä oli merkitystä naisen mahdollisuuteen harjoittaa käsityöläisammattia.

Käsityöläisammattikuntien säännöissä puututtiin erityisesti lesken oikeuteen harjoittaa

ammattiaan. Monet ammattikunnat antoivat leskelle eri vaihtoehtoja, joiden perusteella

hän sai jatkaa ammattiaan. Jos leski halusi jatkaa työtään hänen tuli yleensä joko mennä

uudelleen naimisiin tai palkata avukseen kisälli. Joissain tapauksissa leski sai jatkaa

verstaan pitoa yhdessä lastensa kanssa. Muutamat ammattikunnat takasivat leskelle nk.

rajattoman leskenoikeuden, jonka perusteella leski sai jatkaa työtään vanhaan tapaansa

ilman rajoituksia. Merkittävää on, että nämä lesken ammattinharjoittamista koskevat

sääntökohdat ilmestyvät käsityöläisammattikuntien statuutteihin pääosin 1400-luvun

puolivälin jälkeen. On selvää, että tässä kohden on yhteiskunnassa ja ihmisten ajattelussa

tapahtunut jonkinlainen muutos. Muutos sopii hyvin yleiseurooppalaiseen kehityslinjaan,

jossa naisen asema kaupunkien työelämässä huononi oleellisesti siirryttäessä keskiajalta

uudelle ajalle. Monet tutkijat ovat ajoittaneet muutoksen 1500- ja 1600-lukujen

taitteeseen, mutta näyttää siltä, että ainakin paikoitellen muutosprosessi on alkanut jo

aiemmalla vuosisadalla. Siksi onkin tärkeää kiinnittää tutkimuksen huomio myös 1400-

lukuun, joka välillä on sivuutettu keskiajantutkimuksessa. Muutoksen takana ovat

taloudelliset ja poliittiset mutta myös sukupuoliset syyt. Lisäksi vaikuttaa siltä, että

lesken ammatinharjoittamista rajoitettiin erityisesti sellaisilla aloilla, joilla naiset olivat

saavuttaneet korkean työstatuksen.

Myöhäiskeskiaikaisen Lyypekin ja Tallinnan talous

perustui pitkälti kotiteollisuuten (käsityöläiset) ja kaupankäyntiin (kauppiaat).

Kotiteollisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa korkean työstatuksen saivat perheet, jotka

itsenäisesti hallitsivat raaka-aineita, tuotantoa ja tavaroiden myyntiä. Perheen asemaan

kaupungin talouselämässä vaikutti myös ammattikunnan asema kaupungissa ja perheen

asema ammattikunnassa. Käsityöläisammattikuntien säännöissä ei juuri puututa

aviovaimon ammattinharjoittamiseen. Tämä johtuu siitä, että kotieollisuudessa avioparin

katsottiin muodostavan yhden yksikön, joka näin ollen myös jakoi saman työstatuksen.

Tiukkaa sukupuoleen perustuvaa työnjakoa ei tarvittu, eikä ammattikunnan tarvinnut

puuttua yksikön sisäiseen työnjakoon. Sen sijaan aviovaimon roolia korostettiin

ammattikunnan sosiaalisissa tilaisuuksissa. Tämä juontaa juurensa vanhasta

kiltaperinteestä, missä killalla oli tärkeä uskonnollis-kultuurinen rooli.

Ammattikuntasäännöissä ei mainita naisjäsniä mutta heitä ei myöskään kielletä.

Säännöissä käytettyjen maskuliinisten sanamuotojen perusteella on päätelty, etteivät

naiset voineet olla killan/ammattikunnan jäseniä tai toimia itsenäisinä mestareina. Tässä

kohden on kuitenkin jätetty täysin huomiotta saksan kielen maskuliininen luonne.

Virallisissa dokumenteissa on vasta viime aikoina kiinnitetty huomiota kielen

patriarkaalisuuteen. Näin ollen puuttuvien mainintojen perusteella ei voida tehdä pitäviä

tulkintoja naisen aseman heikkoudesta. Käsityöläisammattikuntien sääntöjen perusteella

ei myöskään voida todeta, että naisen asema olisi ollut huonompi Tallinnassa kuin

Lyypekissä. Statuuttien perusteella saamme tilanteesta kuitenkin vain virallisen kuvan.

Tarvitaankin lisää tutkimusta ja perehtymistä myös muunlaisiin lähdetyyppeihin, jotta

naisen tosiasiallinen toimintakenttä myöhäiskeskiajan kaupungeissa pystytään

selvittämään ja jotta saisimme tietoa siitä, miten he itse kokivat asemansa ja

olosuhteensa.