Näsijärven matkustajalaivaliikenteen kehitys ja laivayhtiöiden toiminta kansallisen liikennejärjestelmän murroksessa vuosina 1918–1939

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan Näsijärven matkustajalaivaliikenteen muutosta maailmansotien välisenä aikana. Tällöin koko suomalainen liikennejärjestelmä oli murroksessa, kun maantieliikenteen nopea kasvu rikkoi sisävesien laivaliikenteen ja rautateiden välisen työnjaon. Näsijärven matkustajalaivaliikenteen tutkiminen saa relevanssinsa tästä suuresta muutoksesta, kun kansallista kehitystä tarkastellaan paikallisella, Näsijärven tasolla. Tarkastelun perusteella vastataan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Miten Näsijärven matkustajalaivaliikenne kehittyi maailmansotien välisellä aikakaudella, ja millaisia eroja kehityksessä oli järven eri osien ja toimijoiden välillä? Miten matkustajalaivayhtiöt pyrkivät säilyttämään oman kannattavuutensa ja vakavaraisuutensa liikennemuotojen välisessä kilpailussa?

Tutkimuksen näkökulma on sekä liikenne- että taloushistoriallinen. Tutkimuskysymyksiin vastataan tarkastelemalla sekä laivaliikenteen vuoromäärien kehitystä että matkustajalaivojen kuljettamia rahtimääriä. Lisäksi Näsijärven ympäristön saavutettavuutta vertaillaan laiva- ja linja-autoliikenteen kesken. Näsijärven ympäristö on jaettu kolmeen eri liikennevyöhykkeeseen, mikä toimii tutkimuksellisena viitekehyksenä. Laivayhtiöiden taloustilannetta arvioidaan eri muuttujien avulla, ja yhtiöiden keinoja kannattavuutensa ylläpitämiseksi tarkastellaan analysoimalla toteutunutta toimintaa ja yhtiöiden suunnitelmia. Määrällisten aineistojen avulla luotua kuvaa selitetään, täydennetään ja todennetaan kuvaavalla aineistolla ja tutkimuskirjallisuudella. Tutkielma jakautuu selkeästi kahteen eri osaan: Ensimmäisessä osassa käsitellään kronologisesti Näsijärven laivaliikenteen kehitystä suhteessa paikalliseen ja maanlaajuiseen liikenteelliseen murrokseen. Toisessa osassa laivaliikennettä lähestytään temaattisesti tarkastelemalla laivayhtiöiden toimia kannattavuutensa ja kilpailukykynsä säilyttämiseksi.

Aineistona tutkimuksessa on käytetty laivayhtiöiden toiminnasta säilynyttä arkistoainesta, lähdejulkaisuja, kuten Tampereen kaupungin satamakonttorin vuosikertomuksia, sekä etenkin sanomalehtiä. Sanomalehdistä tutkimukselle tärkeimpiä ovat Aamulehti ja Näsijärven alueen paikallislehdet. Käytetyistä lähdemateriaaleista on koottu kolme erillistä aineistoa, joiden avulla on rekonstruoitu esimerkiksi laivaliikenteen aikatauluja, laivayhtiöiden taloustilannetta ja johtokuntien koostumuksia.

Laivaliikenne oli 1910–20 -lukujen taitteessa johtava joukkoliikennemuoto Näsijärven alueella. Liikenne oli suunniteltu palvelemaan erityisesti maaseudun väestön tarpeita, mutta myös Tampere hyötyi liikenteestä. Maaseudun maanviljelijöille ja kauppiaille laivat tarjosivat mahdollisuuden tuotteiden kuljetuksiin, sillä matkustajalaivoilla kuljetettiin matkustajien lisäksi merkittäviä määriä rahtia. Laivoilla esimerkiksi hoidettiin osa Tampereen elintarvikehuollosta, ja varakkaille kaupunkilaisille laivat tarjosivat liikenneyhteyden huviloille, jotka sijaitsivat Näsijärven eteläpäässä. 1920-luvun loppupuolelle asti laivaliikenne oli lähes kaikilta osin hyvin kannattavaa.

Linja-autoliikenteen alku ja kasvu etenkin 1920-luvun puolivälistä lähtien alkoi syödä laivayhtiöiden tulosta, ensin lyhyenmatkan liikennevyöhykkeellä, etenkin järven länsipuolella. Autojen suurin etu oli vuorotiheyden ohella niiden nopeus. Linja-autoliikenne oli jo alkaessaan lähes poikkeuksetta laivoja nopeampi ja tavarankuljetuksissa myös helpompi, koska ylimääräisiltä lastauksilta vältyttiin.

Laivaliikenteen ongelmat pahenivat laman ja Kuru-laivan vuoden 1929 onnettomuuden myötä. Näsijärvelle siirrettiin uusia laivoja Pyhäjärveltä, ja näin laivaliikenteen tarjonta ja keskinäinen kilpailu kasvoivat samalla, kun kysyntä pieneni laman ja autoliikenteen kasvun takia. Heti laman jälkeen linja-autoliikenteen reittiverkko levisi kattamaan koko Näsijärven ympäristön. Kokonaisuudessaan lama-aika muodosti taitekohdan, jonka jälkeen laivaliikenteen kannattavuus joko romahti tai ainakin laski huomattavasti, vaikka yksittäisillä yhtiöillä tulos oli muutamana vuonna voitollinen.

1930-luvun lopulla laivaliikenne keskittyi entistä enemmän viikonloppuihin, huvila- ja matkailuliikenteeseen. Samalla laivaliikenteen rooli muuttui maalaisten palvelijasta kaupunkilaisten rengiksi, ja liikenteen peruskulkusuunta vaihtui aiempaan nähden päinvastaiseksi, keskuksesta maaseudulle. Linja-autoliikenteen kehitys vei paikallisen hyötyliikenteen laivoilta lähes kokonaan, ja laivaliikenteen sisäinen kilpailu pahensi tilannetta entisestään. Laivojen asemaa huononsi myös yhteiskunnan rakenteellinen muutos: esimerkiksi tietoliikenneyhteyksien paraneminen vähensi kauppiaiden kuljetustarvetta, ja näin laivaliikenteen kysyntää. Ilman toisen maailmansodan syttymisen aiheuttamia poikkeusoloja laivaliikenne olisi todennäköisesti loppunut lähes kaikilta reiteiltä jo tällöin.

Kannattavuuttaan laivayhtiöt pyrkivät parantamaan monin eri keinoin. Kulurakennetta tarkkailtiin jatkuvasti. Yhtiöiden suurimmat kuluerät olivat palkat, polttoaineet sekä laivojen kunnossapito- ja korjaustoiminta. Näihin kaikkiin kulueriin suoraan puuttumalla yhtiöt yrittivät pitää toiminnan kannattavana. Keinot vaihtelivat laivayhtiöiden keskinäisistä neuvotteluista aina yksittäisten miesten palkkojen säätelyyn. Ongelmia kulurakenteeseen aiheuttivat esimerkiksi laivaliikenteen kausiluonne ja laivojen höyrykoneiden huono hyötysuhde.

Kustannussäästöjä haettiin yksittäisten kuluerien lisäksi kaikista kuluista esimerkiksi reittejä ja vuoromääriä supistamalla ja ajokautta lyhentämällä. Ajokauden lyhentäminen heikensi laivaliikenteen kiinnostavuutta omistajien ja sijoittajien silmissä, kun tulosta pystyi tekemään vain lyhyen ajan vuodesta. Tämä johti 1930-luvulla laivojen myyntiin ja pois vuokraamiseen. Laivakaupat toivat uusia yrittäjiä tiukasti kilpailluille kuljetusmarkkinoille.

Laivayhtiöt kohensivat kannattavuuttaan myös uusia tulovirtoja etsimällä ja vanhoja kasvattamalla. Apuna tässä oli esimerkiksi laivaliikenteen näkyvyyden lisääminen lehdistössä. Perinteisten aikatauluilmoitusten lisäksi yhtiöt pyrkivät pääsemään lehtien uutispalstoille. Liikevaihdon kasvattamiseksi yhtiöt sääntelivät laivalippujen ja rahtien hintoja, ennen kuin autoliikenteen yleistyminen mursi sääntelymahdollisuudet. Asiakkaita sitoutettiin laivoille alennuksilla. Lisäksi etenkin 1930-luvulla pyrittiin parantamaan laivamatkustamisen viihtyvyyttä, ja samalla asiakaspalveluun kiinnitettiin huomiota. Asiakkaita palvellakseen laivayhtiöt ajoivat reittiliikenteen ohella tilausliikennettä.

Uusilla, innovatiivisilla toimilla laivayhtiöt pyrkivät paikkaamaan menetettyjä liikennetuloja. Autoliikenteen harjoittaminen nähtiin ensin mahdollisuutena laivaliikenteen täydentämiseen, ja myöhemmin jopa korvaamiseen. Autoilla laivoille harjoitettu syöttöliikenne jäi Näsijärvellä pääasiassa yksityisten autoliikennöitsijöiden harteille. Laivayhtiöiden osaksi tuli yhteistyö näiden linja-autoliikennöitsijöiden kanssa. Yhteistyö oli tärkeää, koska syöttöliikenne muutti osaltaan liikennevirtoja, ja näin myös laivojen keskinäistä kilpailuasetelmaa.

Tärkein uusi, matkustajamäärän lisäämiseksi kehitetty keino oli matkailuliikenteen aloittaminen. Se kuitenkin keskittyi pitkänmatkan liikennevyöhykkeelle, joten koko laivaliikenteen pelastajaksi siitä ei ollut. Matkailuliikenteen myötä Tampere–Virrat -reitti muodostui vähitellen koko Näsijärven laivaliikenteen synonyymiksi. Matkailuliikenteen aloittaminen kytki Näsijärven matkustajalaivaliikenteen yhteiskunnan modernisoitumisprosessiin: laivat olivat liian hitaita modernille yhteiskunnalle, joten niille tuli keksiä uusi funktio. Uusi funktio liittyi ihmisten lisääntyneeseen vapaa-aikaan.

Asiasanat: historia, liikenne, sisävesiliikenne, Näsijärvi, matkailu