EU-kansalaisten vapaan liikkuvuuden rajoittaminen

Abstract

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kansallisia mahdollisuuksia rajoittaa Euroopan unionin kansalaisten vapaata liikkumis- ja oleskeluoikeutta. Henkilöiden vapaan liikkuvuuden rajoittaminen tarkoittaa toimenpiteitä, joilla unionin kansalaista voidaan estää saapumasta maahan, käännyttää tai karkottaa hänet maasta sekä asettaa hänelle maahantulokielto. Tutkimusaihe on EU-oikeudellinen, mutta unionin kansalaisten vapaan liikkuvuuden rajoittamista tarkastellaan kansallisesta näkökulmasta vaikka puhtaasti ei voidakaan erottaa kansallista ja EU-oikeutta toisistaan. Tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen, sillä tutkimusongelmaa pyritään selvittämään tutkimalla kansallista ja EU-oikeudellista lainsäädäntöä.

Henkilöiden vapaa liikkuvuus kuuluu Euroopan unionin ja sen sisämarkkinoiden kulmakiviin. EY:n perustamissopimuksen eli Rooman sopimuksen 3 artiklan mukaisesti yhteisöön sisältyy sisämarkkinat, joille on ominaista se, että tavaroiden, palvelujen, pääoman ja henkilöiden vapaata liikkuvuutta koskevat esteet poistetaan jäsenvaltioiden väliltä. EU-kansalaisten vapaa liikkuvuus perustuu EY 18 artiklan 1 kohtaan, jonka mukaan jokaisella unionin kansalaisella on oikeus liikkua ja oleskella vapaasti unionin alueella. Vapaa liikkumis- ja oleskeluoikeus tarkoittaa, että unionin kansalaisilla perheineen on oikeus vapaasti saapua toiseen jäsenvaltioon ja oleskella siellä enintään kolme kuukautta ilman muita edellytyksiä ja muodollisuuksia kuin se, että hän esittää henkilöllisyystodistuksen tai passin. EY-tuomioistuimen oikeuskäytäntö ja etenkin ns. vapaan liikkuvuuden direktiivi 2004/38/ETY ovat helpottaneet unionin kansalaisten ja heidän perheidensä oikeutta liikkua ja oleskella unionin alueella. Henkilöiden vapaata liikkuvuutta edistää osaltaan Schengenin- järjestelmä, sillä Schengen-maiden sisärajoilla ei tehdä lainkaan rajatarkastuksia vaan henkilöt voivat ylittää maiden rajat vapaasti ilman henkilötarkastuksia.

Henkilöiden vapaa liikkumis- ja oleskeluoikeus on pääsääntö, mutta jäsenvaltiot voivat rajoittaa unionin kansalaisten liikkumis- ja oleskeluvapautta ordre public- tyyppisin perustein valtion yleisen järjestyksen, yleisen turvallisuuden tai kansanterveyden turvaamiseksi. Käsite on hyvin abstrakti eikä sinänsä kerro mitään siitä, miten kansallisesti voidaan estää henkilöä saapumasta maahan, käännyttää tai karkottaa hänet maasta sekä asettaa maahantulokielto. Käsitteen epämääräisyyden vuoksi EY-tuomioistuin on täsmentänyt sen sisältöä lukuisilla oikeustapauksilla ja ennakkoratkaisuilla.

Nykyään vapaan liikkuvuuden direktiivissä määritellään entistä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin jäsenvaltioiden mahdollisuudet rajoittaa unionin kansalaisten vapaata liikkuvuutta yleiseen järjestykseen, yleiseen turvallisuuteen ja kansanterveyteen liittyvistä syistä. Direktiivillä otettiin käyttöön myös vahvistettu suoja karkottamista vastaan, joka tarkoittaa sitä, että unionin kansalaisen maasta karkottamisen kynnys on sitä korkeammalla mitä kauemmin unionin kansalainen on oleskellut ja asunut maassa.

Kansallisten viranomaisten mahdollisuudet rajoittaa Euroopan unionin kansalaisten vapaata liikkuvuutta ovat erittäin rajalliset, sillä rajoittamisperusteet ovat sidottu pitkälti EY-tuomioistuimen oikeuskäytännön asettamiin puitteisiin, jotka nyttemmin on siirretty vapaan liikkuvuuden direktiiviin ja sitä kautta implementoitu Suomen ulkomaalaislakiin. Vapaan liikkuvuuden direktiivillä unionin kansalaisen maasta karkottamisen kynnys asetettiin hyvin korkealle pysyvän oleskeluoikeuden ja kymmenen vuoden maassa oleskelun jälkeen samoin kuin käännyttäminen ja karkottaminen puuttuvien varojen vuoksi. Unionin kansalaisten vapaa liikkuvuus on pääsääntö ja tämän perusvapauden kansalliset rajoittamismahdollisuudet heikot.