Piikoja ja puotipuksuja - Sukupuolittunut työnjako 1820- ja 1830-lukujen Viipurissa

Abstract

Historiantutkimuksen kannalta naisten tekemä työ on ollut usein näkymätöntä, koska se ei ole jättänyt jälkeensä suuria määriä asiakirja-aineistoa. Tässä työssä tukitaan muutamien tutkimusaineistosta keskeisiksi nousseiden alojen ja työtehtävien kautta, kuinka työnjaon sukupuolittuneisuus muodostui 1820- ja 1830-lukujen Viipurissa. Tutkimuksen päämääränä on tuoda esille niitä työnjaon käytäntöjä, jotka muovasivat jokapäiväistä elämää. Pääpaino tutkimuksessa on naisten tekemissä töissä, sillä useat tutkija ovat pitäneet etenkin naisten siirtymistä palkkatyöhön edellytyksenä teollistumiselle ja siirtymiselle kohti modernia yhteiskuntaa.

Tutkimuksen tarkastelun kohteena on esiteollinen kaupunkiyhteisö, Viipuri. Ajallisesti työ rajoittuu 1820- ja 1830-lukuihin. Viipuri oli liitetty hallinnollisesti muun Suomen yhteyteen vuonna 1812, jolloin Viipurissa oli siirrytty noudattamaan muun Suomen kanssa yhteneväistä käytäntöä muun muassa kauppiaiden keskuudessa. Samoin kaupungin väestön verotusta varten laadittiin henkikirjoitus ensimmäistä kertaa vasta tuolloin. Toisaalta nämä vuosikymmenet olivat viimeiset ennen muutosta ja kaupungin suurta kasvua.

Lähdemateriaalina on käytetty pääasiassa Viipurin kämnerinoikeuden renovoituja pöytäkirjoja sekä kaupungin henkikirjoja. Kämnerinoikeuden pöytäkirjojen rinnalla on käytetty soveltuvissa osin kaupungin maistraatin arkistoa, joka pitää sisällään pöytäkirjojen lisäksi myös esimerkiksi erilaisia tilastoja kaupungin väestöstä. Pöytäkirjoista on pyritty tuomaan esille työnjaon käytäntöjä ja kuvauksia tutkimusajankohdan arjesta. Sekä kämnerinoikeuden että maistraatin pöytäkirjat heijastelevat aikakauden instituutioiden käsityksiä työnjaosta, mutta lukemalla tarkasti näitä pöytäkirjoja on pyritty löytämään asiakirjoissa esiintyvien ”omaa ääntä”. Ajankuvan syventämiseksi on käytetty tutkimusajankohtana Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä. Verotusta varten laadituista henkikirjoista on tätä tukimusta varten muodostettu taulukot 1 – 9 sekä kaaviot 10 a – c, joissa kaupungin väestö on ryhmitelty henkikirjoihin merkittyjen ammattinimikkeiden perusteella. Näitä taulukkoja ja kaavioita tulkitsemalla tutkitaan työnjaon käytäntöjä erityyppisissä kotitalouksissa.

Työ jakautuu kahteen päälukuun, jotka ovat valikoituneet lähdeaineiston perusteella. Maistraatin sekä kämnerinoikeuden pöytäkirjoissa nousee esille kolme pääkenttää, jolla työnteko kaupungissa tapahtuu. Nämä ovat porvarisammatit, laittomasti porvarisammatteja harjoittavat sekä palvelusväki. Koska porvarisammatinharjoittajat ja laittomasti näillä aloilla toimivien tehtäväkentät ovat samankaltaiset ja osittain päällekkäiset, on näitä aloja käsitelty samassa alaluvussa.

Tässä työssä työnjaon sukupuolittuneisuutta on tarkoitus tarkastella sukupuolihistorian kontekstissa. Nykytutkimuksen valossa naisia ei voida enää pitää yhtenä homogeenisena sorrettujen ryhmänä. 1990-luvulla sukupuolihistorian painopiste on siirtynyt sekä naisten omien kokemusten painottamiseen sekä postmoderniin feminismiin, joka painottaa naisryhmien ja –yksilöiden eroja ja eroavaisuuksia, individualismia. On esitetty, että sukupuoli ei ollutkaan määräävin tekijä, joka erotti naisten ja miesten kokemukset. On tuotu esille, että yhteiskunnan rakenteet biologisen sukupuolen sijasta määrittivät sukupuolten välisen työnjaon, tai määrittäjän ovat toimineet perheiden sisäiset rakenteet.

Postmodernit historiantulkinnat ovat korostaneet sukupuolittuneen työnjaon ajallista ja paikallista vaihtelua. Toinen postmodernin sukupuolihistorian vaalimista käsityksistä on, että yksilön sosiaalinen asema vaikutti hänen mahdollisuuksiinsa enemmän kuin biologinen sukupuoli. Toisin sanoen sukupuoli oli siis sosiaalisesti rakentunut konstruktio. 1820- ja 1830-lukujen Viipuri vahvistaa kaikki edellä mainitut käsitykset. Mitään kovin yhtenäistä linjaa työnjaon sukupuolittuneisuudesta ei voida tehdä, sillä Viipuri ei ollut homogeeninen kaupunki. Useat erilaiset väestöryhmät erilaisine käsityksineen, perinteineen ja mahdollisuuksineen muodostivat kaupunkiväestön, jossa työ jakaantui enemmän yhteiskunnallisen ja sosiaalisen aseman kuin sukupuolen perusteella. Naisten työntekoa koskeva keskustelu on milloin korostanut, milloin vähätellyt naisten mahdollisuuksia. Tämän tutkimuksen aikarajaus ei ulotu riittävän laajalle, jotta kovin kauaskantoisia johtopäätöksiä voitaisiin tehdä. On kuitenkin huomattava, että naisten mahdollisuudet toimia – heille sallituilla tehtäväkentillä – avasivat heille mahdollisuuden sekä osallistua kotitalouden jokapäiväisestä hyvinvoinnista vastaamiseen että kuluttamisen ”turhuuksiin”. 1800-luvun alkupuolen Viipurissa naisten mahdollisuudet olivat jossain määrin vähäisemmät kuin muissa tuon ajan kaupungeissa, koska kaupungissa oli niin paljon työtä vailla olevia miehiä. Työnjaon sukupuolittuneet käytännöt joustivat taloudellisen edun nimissä siten, että miehet suorittivat monia muualla yksinomaan naisille varattuja toimia.

Toisaalta kaupungissa oli ensimmäisenä naisillekin mahdollista hankkia koulutusta, ja sitä kautta osallistuminen julkiseen elämään saattoi helpottua. Tässä tutkimuksessa nämä yhteiskunnan ylimpien luokkien naiset jäävät tutkimusaineiston laadusta johtuen lähes kokonaan näkymättömiin. Aineistossa korostuu niiden naisten osuus, joilla ainoiksi keinoiksi osallistua miesten hallitsemaan elinkeinoelämään olivat laittomuudet. Vanhan Suomen yhdistämisen jälkeen kaupungin isät olivat ehkä tavallistakin tarkempia lakien ja säädösten noudattamisessa, ja ne korostivat miesten oikeuksia. Ammattikuntien ulkopuolelle jääneet naiset, ja Viipurin ollessa kyseessä, myös suuri joukko miehiä, jäi syrjään.

Viipurissa ei syrjään jääneitä ollut vain naiset, vaan ennen kaikkea vailla porvarisoikeuksia olevat. Työt ja valta jakautuivat sosiaalisen aseman perusteella. Henkilökohtaisen taloudellisen edun nimissä viipurilaiset halusivat tehdä eroa itseään alempana yhteiskunnallisessa hierarkiassa oleviin. Maaorjat halusivat olla piikoja ja renkejä, rengit ja piiat halusivat työmiehiksi ja näiden vaimoiksi omaan tupaan, työmiesten lapset pyrkivät parempaan ammattiin kuin vanhempansa ja porvarit kouluttivat lapsensa virkamiehiksi. Näissä pyrkimyksissä naiset eivät olleet mikään kollektiivinen sorrettujen ryhmä. Toki heillä oli monia rajoituksia miehiin verrattuna, mutta rajoitukset riippuivat heidän sosiaalisesta asemastaan.

Asiasanat: sukupuolihistoria, työnjako, Viipuri