Naiset tulkaa toimimaan eestä perheen, uskon, isänmaan! Porvarilliset naispoliitikot Suomessa vuosina 1945-1966

Abstract

Vuosisadan alusta periytynyt näkemys sukupuolten välisestä työnjaosta vaikutti hyvin voimakkaasti suomalaisten naisten mahdollisuuksiin osallistua politiikkaan vuoden 1907 äänioikeusuudistuksesta aina 1960-luvulle asti. Huolimatta naisten saavuttamista täysistä poliittisista oikeuksista keskisäädyn omaksuma arvomaailma kätki vuosikymmeniä sisäänsä ajatuksen naisen ominaisuuksien täydellistymisestä kotiäidin tehtävässä. Julkisesta toiminnasta ja ansiotyöstä muodostui ikään kuin luonnon määräämänä miehen vastuualueita.

Toisen maailmansodan puhjettua naiset joutuivat kantamaan vastuun kotirintaman kestävyydestä ja siirtymään ajan ihanteiden vastaisesti työelämään miesten lähdettyä rintamalle. Jatkosodan päätyttyä nämä onnistumisen kokemukset miehisiksi koetuissa tehtävissä sekä yleinen poliittinen aktiivisuus saivat aikaan liikehdintää myös porvarillisten puolueiden naisissa. Epäpoliittisten naisjärjestöjen rinnalle syntyi uusia ja voimistui vanhoja poliittisia naisjärjestöjä, joissa viriteltiin monipuolista toimintaa naisten poliittisen aktiivisuuden lisäämiseksi. Sodan rasittamille perheenäideille organisoitiin myös lomatoimintaa ja muuta virkistystä.

Pro gradu -työssäni tutkin porvarillisten puolueiden eli Kansallisen Kokoomuksen, Maalaisliiton (vuodesta 1965 Suomen Keskustapuolue), Suomen Kansanpuolueen (vuoteen 1951 Kansallinen Edistyspuolue) ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen toimintaan ja niiden naisjärjestöjen toimintaan osallistuneita naisia vuosina 1945-1966. Naisjärjestöt olivat perustamisjärjestyksessä Svenska Kvinnoförbundet (perustettu vuonna 1907), Kokoomuksen Naisten Liitto (1919), Maalaisliiton Naiset (1941) ja Kansanpuolueen Naiset (1955).

Tutkimuksessani analysoin näiden porvarillisten naisten poliittisia tavoitteita ja niitä keinoja, joilla he pyrkivät tavoitteensa toteuttamaan. Tämän peruskysymyksen ympärillä tutkin sitä, miten miehet suhtautuivat naisten läsnäoloon politiikassa sekä sitä, miten porvarilliset naiset suhtautuivat toisen maailmansodan jälkeisen politiikan keskeisiin osa-alueisiin: hyvinvointivaltion rakentamiseen ja uudenlaiseen ulkopolitiikkaan. Tarkastelen lisäksi porvarillisten naisten asennoitumista niihin muutoksiin, joita väistämättä tapahtui suomalaisissa arvoissa vuosikymmenten saatossa. Toisen maailmansodan päättymisestä alkaneen tarkastelun päätän vuoden 1966 eduskuntavaaleihin, joista muodostui radikaalin aallon alkusysäys suomalaisessa yhteiskunnassa.

Monet naishistorian tutkijat ovat pitäneet vuosisadan alun äänioikeustaistelun ja 1960-luvun lopulla alkaneen naisasialiikkeen uuden nousun välillä tapahtunutta kehitystä naisten asemassa hyvin vähäisenä ja jopa mitättömänä. Tätä näkemystä on kritisoitu, mutta naisten historiaa 1900-luvulla käsittelevässä tutkimuksessa on ollut lisäksi toinenkin ongelmakohta: suomalaisten porvarillisten naisten historia on jäänyt paljolti vaille tutkimuksellista mielenkiintoa edistyksellisiksi koettujen vasemmistonaisten sijaan. Rajautuminen radikaalisuhdanteiden tutkimukseen ja vasemmistolaiseen naishistoriaan on johtanut jossakin määrin tietynlaisen naiskuvan ja toiminnan mallin asettamiseen vertailukohdaksi kaikelle muulle naisten poliittiselle toiminnalle. Näitä tutkimuksellisia vinoutumia pyrin tässä työssä osaltani oikaisemaan.

Vaikka porvarilliset naiset sinnikkäästi kannustivat naisia mukaan poliittiseen toimintaan, ei ajatus miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta ollut heidän päämääristään merkittävin. Tavoitteena oli enemmänkin naisille tärkeiden arvojen, kuten perhekeskeisyyden, kristillisyyden ja isänmaallisuuden esillä pitäminen ja näiden arvojen pohjalta erityisesti naisia ja lapsia koskeneisiin uudistuksiin vaikuttaminen. Omaa onnistumistaan ja vaikutusmahdollisuuksiaan porvarilliset naiset tarkastelivat ennen kaikkea saavuttamillaan eduskuntapaikoilla. Porvarilliset puolueet saivat vuosina 1945-1966 eduskuntaan yhteensä 18 naisedustajaa. Heistä maalaisliittolaisia oli seitsemän, kokoomuslaisia kahdeksan, kansanpuoluelaisia kaksi ja RKP:tä edusti yksi nainen vuoteen 1954 asti. Sen jälkeen RKP ei saanut vaaleissa läpi yhtään naista ennen vuotta 1970. Ministereiksi porvarillisista naisedustajista kohosi kuusi naista, jotka hoitivat yhteensä yhtätoista ministeritehtävää vuosina 1945-1966.

Eduskuntatyössään porvarilliset naiset keskittyivät vasemmistolaisten kollegojensa tavoin sosiaalipolitiikkaan. Näkemys sosiaalisten uudistusten toteuttamistavoista oli puoluekentän eri laitoja edustavilla naisilla kuitenkin hyvin erilainen. Porvarilliset naiset antoivat oman poliittisen värinsä näkyä esimerkiksi nuivassa suhtautumisessaan julkiseen lastenhoitoon. Porvarillisuus tuli esille myös oma-aloitteisuuden korostamisena ja laajan julkisen sektorin kritisoimisena. Oman lisämausteensa sosiaalipoliittiseen keskusteluun toivat maalaisliittolaiset, jotka pyrkivät laajentamaan tulonsiirrot koskemaan myös kotona työskenteleviä. Puolueen naiset pitivät huolen lisäksi siitä, ettei emäntiäkään unohdettu naisiin kohdistetuissa avustustoimenpiteissä.

Tutkiminani vuosina sukupuoli oli hyvin merkittävässä roolissa punnittaessa poliitikkojen pätevyyttä tehtäviinsä. Tärkeimmäksi kriteeriksi erityisesti ministerisalkun saamisessa alkoi kuitenkin vähitellen muodostua suhtautuminen Suomen toisen maailmansodan jälkeiseen ulkopolitiikkaan ja sen johtohahmoon Urho Kekkoseen. Naiset eivät kuitenkaan vaienneet toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurista poliittista kysymyksistä leimautumisen pelossa, vaan ottivat kantaa ja osallistuivat keskusteluun. Samalla he osoittivat halunsa ja kykynsä ylittää politiikan sukupuolittuneita rooleja.

Maalaisliiton naisille siirtyminen puolueensa voimahahmon poliittiselle linjalle oli vaikeaa, koska se merkitsi välttämättömyyttä punnita uudelleen esimerkiksi isänmaanrakkauden merkitystä. Niin ikään perinteisistä arvoista kiinni pitäneet kokoomuslaiset naispoliitikot kritisoivat kansanedustaja Kyllikki Pohjalaa lukuun ottamatta Kekkosta ja hänen politiikkaansa uransa loppuun asti. Kansanpuolueen naiset olivat puolueensa yleislinjasta poiketen Urho Kekkosen kannattajia, mikä aiheutti kiistaa erityisesti vuoden 1962 presidentinvaalien yhteydessä. Sen sijaan suurin osa Svenska Kvinnoförbundetin johtohahmoista oli kaupunkilaisen ja yläluokkaisen taustansa vuoksi hyvin Kekkos-kriittisiä.

Porvarillisten naisten vastaus 1960-luvun puolessavälissä tapahtuneeseen yhteiskunnallisen radikalisoitumiseen oli pitäytyminen vanhoiksi ja kestäviksi koettuihin arvoihin. Niin kuin suhtautumisessaan toisen maailmansodan jälkeiseen politiikkaan myös asennoitumisessaan yhteiskunnalliseen muutokseen porvarilliset naiset osoittivat uskovansa enemmän omiin arvoihinsa kuin poliittisiin realiteetteihin. Naiset ylläpitivät kristillisiin ja porvarillisiin arvoihin perustuvaa näkemystä naisesta, perheestä ja sukupuolten suhteista omalla poliittisella työllään halki vuosikymmenten.