Opetussuunnitelmateorian kehitys A. V. Kellyn tuotannossa 1977 ja 2004

Abstract

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitä opetussuunnitelmateorian sisältämä kompleksinen kokonaisuus, kehittäminen, soveltaminen ja analysointi paljastavat kasvatuksen, opetussuunnitelman ja yhteiskunnan muutoksista A. V. Kellyn monivuotisen teossarjan ensimmäisen (1977) ja viimeisen (2004) teoksen kautta.

Tässä tutkimustyössä käytin vertailevaa tutkimusotetta Kellyn teosten analysointiin diakronisesti. Kartoitin myös opetussuunnitelman variaatioita (saman ilmiön eri ilmenemismuotoja), jotka esiintyvät spatiaalisesti (alueellisesti).

1950-luvulta 1980-luvun alkuun saakka oli vallalla nk. rationalistinen liike, joka pyrki kaikessa opetussuunnitelmaan liittyvässä työssään soveltamaan William Tylerin kehittämää ns. rationalistista näkemystä, jossa erilaisten opetussuunnitelmien suhde on aina hierarkkinen ja alemmalle tasolle siirryttäessä suppeneva, ylempää tasoa tarkasti noudattava. Rationalismia vastaan noustiin vasta 30 vuotta Tylerin Basic Principles of Curriculum and Instructionin ilmestymisen jälkeen - etenkin Kelly kyseenalaisti Tylerin oppimistulosten arvioinnin tarpeellisuuden, jos se katsotaan välttämättömäksi osaksi opetussuunnitelmaa, eikä opetussuunnitelmaa tukevaksi jatkumoksi. Todelliset muutokset olivat vielä 1900-luvun lopulla vähäpätöisiä ja hitaita.

1970-luvulla Dennis Lawtonin mallissa opetussuunnitelmatyyppeihin lisättiin psykologisen ja filosofisen lähestymistavan lisäksi sosiologinen opetussuunnitelma. Kelly lisäsi Lawtonin malliin teorian sovellettavuuden ja sen seuraukset, painottaen näin käytännön merkitystä opetussuunnitelmien laadinnassa. Kelly kuitenkin varoitti opetussuunnitelman suunnittelun ja käytännön toteutuksen välillä sijaitsevasta kuilusta, joka unohtuu opetussuunnitelmantyyppejä valittaessa. Muodollisen luokittelun sijaan Kelly vaati, että jokaiseen opetussuunnitelmaan kirjataan myös ne osa-alueet, jotka eivät suoranaisesti toteudu suunnitelmallisesti, mutta vaikuttavat oppimisprosessiin jatkuvasti ja vahvasti. Pelkkä perinne tai opetussuunnitelman ulkopuoliset vaikuttajat eivät kuitenkaan riitä, vaan opetussuunnitelmaan sisällön täytyy olla perusteltua ja olennaista ajan arvomaailmalle, argumentoi Kelly.

Vielä 1970-luvulla arvojen lisääminen oli yksinkertaisempaa, suurin haaste ja paine opetussuunnitelman kehittämisessä oli eri sosiaaliluokkien arvomaailmojen yhdistäminen. 2000-luvulla Kelly painotti erityisesti sosiaalisen joustavuuden lisäämistä yhtenäisen oppisisällön periaatteesta kiinni pitämiselle. 20 vuotta myöhemmin Kelly pysyy yhä kannassaan tavoitteiden prosessilähestymisen suhteen, mutta huomauttaa niistä vaaroista, joihin ennalta määritelty ja sidottu opetussuunnitelma pahimmillaan johtaa: opetustyön prosessoinnin aikana syntyvien oivallusten ohittamiseen, kysymysten miksi ja miten opetamme ignoroimiseen. Kelly pitää opetusprosessista pudonneiden sisäisten syiden unohtamista pahimpana ongelmana 2000-luvun opetussuunnitelman kehityksessä.

Kelly tutki ja analysoi jo vuoden 1977 julkaisussaan niitä koulunsa jättävän oppilaan ominaisuuksia ja taitoja, joita tulevaisuuden työnantajat tarvitsevat. Lopputuloksena Kelly summasi opetustyön olevan poliittisesti aktiivinen tapahtuma, joka haluaa kouluttaa tuottavia nuoria aikuisia teknisesti edistyneen yhteiskunnan tarpeisiin. Opetussuunnitelman tarkastelun sijaan päähuomio kannattaa suunnata yhteiskunnan politisoimisprosessiin ja sen vaikutuksiin tulevaisuudelle, osoitti Kelly. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta sitä voi onneksi rakentaa, myös koulumaailman osalta.

Avainsanat: 1. koulutuspolitiikka 2. koulutussuunnittelu 3.opetus