YHTÄKKIÄ JULKKIS. Idols-ohjelman finalistien kokemuksia julkisuudesta

Abstract

Tutkin pro gradu -työssäni Idols-ohjelman finalistien suhdetta julkisuuteen: pyrin selvittämään heidän henkilökohtaisia ajatuksiaan, tunteitaan ja mielipiteitään julkisuuden eri aspekteista. Idols perustuu kansainväliseen FremantleMedian ja 19TV:n formaattiin, ja se on näytetty Suomen MTV3-kanavalla kolmesti: syksyllä 2003, syksyllä 2005 ja keväällä 2007. Yritän päästä aiheeseeni käsiksi haastattelemalla viittä kahden ensimmäisen Idols-tuotantokauden finalistia teemahaastattelun mukaisin periaattein. Litteroituja tutkimushaastatteluja puran laadullisen sisällönanalyysin keinoin.

Vastaavanlaisesta näkökulmasta tehtyjä tutkimuksia on – aivan viime vuosia lukuun ottamatta – varsin vähän. Pyrin sijoittamaan tutkimuskohteeni laajempaan kontekstiin käsittelemällä muun muassa viihdejournalismin, julkkiksen, tähteyden, julkkisteollisuuden ja imagon käsitteitä.

Halu julkisuuteen on nykyaikana kiivaampaa kuin koskaan. Toisaalta julkkikseksi pääsee yhä helpommin ja yhä hatarammin perustein, toisaalta julkisuuden hallinta on käynyt yhä vaikeammaksi. Idolsin tyyppiset tosi-TV-ohjelmat ovat luoneet uusia väyliä julkisuuteen ja tutkielmani keskittyy pohtimaan nykyajalle tyypillisten julkisuuden henkilöiden suhdetta tähän kompleksiseen ja aikaamme osuvasti kuvaavaan ilmiöön.

Idols-tähtien julkisuussuhteeseen on olennaisesti vaikuttanut se, että julkkikseksi tulemisen prosessi on ollut televisiossa kaiken kansan nähtävillä ja arvosteltavana. Haastateltavien julkisuuskäsitys oli ennen kilpailua melko epärealistinen, mutta monien ennakkoluuloista huolimatta haastateltavat näkivät julkisuuden lähinnä välttämättömänä työvälineenä itseisarvon sijaan. Mutta löysivät finalistit julkisuuden positiivisekin puolet: itsetunto parani, sai tutustua omiin idoleihinsa, pääsi todistamaan itselleen, että osaa. Julkisuuden mahdollistamaa valtaa ei kuitenkaan haluttu käyttää muuhun kuin uran edistämiseen, eikä oma asema fanien roolimallina ollut haastateltavien mielessä kovin kirkkaana.

Kaikki haastateltavat pääsivät maistamaan myös maineen nurjaa puolta ja haastateltavien suhtautuminen omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa julkisuuden kentällä olikin varsin kaksinainen. Toisaalta uskottiin, että se miten julkisuudessa käyttäytyy, heijastuu suoraan omaan julkisuuskuvaan, toisaalta harmiteltiin toimittajia ja lehtiä, jotka vääristelivät lausuntoja ja hätyyttivät läheisiä. Muutamia vaivasi se, ettei vapaallakaan voi enää olla yksityishenkilö, sillä suosion ollessa huipussaan jokaista askelta vahditaan: julkisuudesta lankeava vastuu velvoittaa ja välillä ahdistaa. Haastateltavat välttivät visusti puhumasta yksityisasioistaan ja myönsivät, että näin ollen julkisuuskuva ei voi, eikä pidäkään, muodostua täysin realistiseksi. Mutta eivät haastateltavat uskoneet valheellisen imagon rakentamiseenkaan. Heidän mielestään tärkeintä on olla aito.