Ammatillinen kuntoutus ja sosiaalipolitiikan suunnanmuutos

Abstract

Pro gradu -tutkielmassani tutkin sosiaalipolitiikan suunnanmuutoksesta käydyn tieteellisen keskustelun relevanssia, kun sitä verrataan toteutuneeseen ammatillisen kuntoutuksen lainsäädännön kehitykseen sekä siitä käytyyn keskusteluun. Kysymykseksi nousee se, saako kyseinen teoreettinen kirjallisuus ja työ tukea kuntoutuslainsäädännön ja siitä käydyn keskustelun kehittymisen pohjalta. Onko kuntoutusjärjestelmän kehitys johdonmukainen osa uudenlaista sosiaalipoliittista ajattelua ja toimintaa?

Tutkielman aineistona toimivat kaksi viimeisintä valtioneuvoston kuntoutusselontekoa sekä niiden taustamateriaali, viime vuosien merkittävimmät kuntoutusta koskeneet lainsäädäntödokumentit, niistä jälkimmäiseen annetut lausunnot sekä Helsingin Sanomissa vuosina 1998-2007 ammatillisen kuntoutuksen tiimoilta käyty keskustelu ja uutisointi. Tutkimusmenetelmänä toimii sisällönanalyysi. Mielenkiinnon kohteena ovat kuntoutusjärjestelmän toimintaa ja laajenemista legitimoivat ja perustelevat argumentit sekä kuntoutukselle annettavat merkitykset. Näitä on pyritty luokittelemaan ja vertaamaan suunnanmuutoksesta käydyn keskustelun oletuksiin sosiaalipolitiikan uusista piirteistä.

Ammatillinen kuntoutus on monella tapaa elimellinen osa uudenlaista sosiaalipoliittista ajattelua, joka vakiintui Suomessa laman jälkeisinä vuosina. Tälle ajattelulle ominaisia piirteitä ovat pyrkimys korkeaan työllisyyteen sekä muokkaamaan ennen muuta vaikeasti työllistyvien omia ominaisuuksia, ei niinkään työelämässä vallitsevia käytäntöjä. Kuntoutusta koskevassa lainsäädännössä ja keskustelussa voidaan havaita merkittävä ero sen suhteen, ovatko toimenpiteiden kohteina työssä olevat vai työttömät henkilöt. Jälkimmäisiä koskevat uudistukset ovat luonteeltaan velvoittavampia ja niihin liittyy kontrolli.

Oleellista on myös perusteluihin käytetty välttämättömyysretoriikka. Laman aikaan leikkauksia perusteltiin valtiontalouden ajautumisella kriisiin, taloudellisesti menestyksellisempinä aikoina ikärakenteen muutokseen varautuminen on ottanut välittömän talouskriisin paikan työkeskeisen sosiaalipolitiikan keskeisimpänä perusteluna.

Yhtäläisyyksistään huolimatta kuntoutus ei täysin istu suunnanmuutoksesta käydyn tieteellisen keskustelun oletusten piiriin. Käsitys julkisen vallan vastuusta vetäytymisestä sekä kansalaisten sosiaalisten oikeuksien rajaamisesta ja leikkaamisesta eivät saa juurikaan aineistosta tukea. Paitsi, että kuntoutustoimenpiteisiin on käytetty jatkuvasti entistä enemmän yhteisiä varoja, on lainsäädännön puitteissa pikemminkin luotu uudenlaisia subjektiivisia oikeuksia kuin karsittu niitä.

Kuntoutustoiminnan kehittymisessä voidaankin nähdä hyvinvointivaltion vahvistuminen uudella politiikka-alueella. Hyvinvointivaltion suuri tarina on rakentunut positiivisten vapauksien lisäksi vapauksille jostakin, esimerkiksi epävarmuudesta. Kuntoutusjärjestelmän kehittämisessä ja kehittymisessä voidaan nähdä piirteitä ajattelusta, jossa hyvinvointivaltio pyrkii ennaltaehkäisemään kansalaisia kohtaavia vaikeuksia, vakuuttamaan ihmiset työkyvyn menettämistä vastaan sekä mahdollistamalla uuden ammatillisen alun.

Avainsanat: kuntoutus, suunnanmuutos, sosiaalipolitiikka