"Caput quoque tuum mitra, quod est insigne romanorum, permittimus insigniri". Paavin legaattien valtuudet, toiminta ja kontrolli Pohjolassa dekretaalioikeutta edeltäneellä kaudella ennen vuotta 1198

Abstract

SIVUAINELAUDATURTUTKIELMA

Tutkimuksessa tarkastellaan paavin legaattien valtuuksia, tomintaa ja kontrollia Pohjolassa paavi Innocentius III:n kautta (1198-1216) edeltäneellä ajalla. Varsinainen paavin legaatti-laitos syntyi nk. Gregoriaanisen reformin kaudella 1050- ja 1080-lukujen välisenä aikana, jolloin legaateista muotoutui tärkeä kirkon sisäiseen hallintoon sekä kirkon ja maallisen vallan suhteisiin liittynyt väline. Toinen tärkeä rajakohta oli Innocentius III:n aika, jolloin legaattilaitos ja legaattien valtuudet tulivat dekretaalioikeuden piiriin ja säännösteltiin kanonisessa oikeudessa.

Keskeinen Innocentius III:n kautta edeltäneisiin legatuureihin liittyvä ongelma on kysymys legaattien valtuutus- ja kontrollimuodoista. Ongelma on yhteydessä poliittisen ja hallinnollisen edustuksellisuuden käsitteeseen, siihen, miten edustuksellisuus miellettiin aikana, jolloin varsinaisia edustuksellisia järjestelmiä ei vielä ollut. Millä tavalla ja millaisissa asioissa legaatit edustivat tai saattoivat edustaa paavia? Mitkä olivat heidän valtuutensa ja millä tavalla heidän toimin-taansa kontrolloitiin? Miten paavin ja legaatin välinen edustuksellinen suhde perusteltiin?

Legaattilaitosta koskeva tutkimus on jakautunut kahtia sen mukaan, miten legaattien merkitystä kirkon hallinnossa sekä kirkon ja maallisen vallan suhteissa on tarkasteltu. Poliittishistoriallisen tutkimuksen kannalta mielenkiinto on kohdistunut legaatteihin poliittis- ja tapahtumahistoriallisina vaikuttajina. Kanonisoikeudellis-edustuksellisessa tutkimuksessa huomio on kiintynyt legaatin ja paavin väliseen edustukselliseen suhteeseen ja tapaan, jolla se rajattiin kanonisissa säädöksissä. Valtaosa 1200-luvun puoltaväliä edeltäneistä legatuureista selvitettiin saksalaisen legaattitutkimuksen piirissä jo toista maailmansotaa edeltäneellä ajalla. Tutkimukset osoittivat gregoriaanisen reformin kauden merkityksen legaattijärjestelmän kehityksessä, mutta myös legaattien toiminnan erittelyä ja systematisoimista koskevat vaikeudet. Kanonisoikeudellisen tutkimuksen kannalta olennaista on ollut paavin ja legaatin välinen edustuksellinen suhde ja sen yhteys suoran edustuksen oikeudelliseen perusteluun. Vanhastaan oletettiin, että klassiselle oikeudelle tuntematon suoran edustuksen käsite olisi syntynyt dekretaalioikeuden piirissä ja siirtynyt siitä maallisiin oikeusjärjestelmiin. Näin ei kuitenkaan ole, sillä dekretaalioikeuteen ei sisälly suoran edustuksen periaatetta. Vaikka dekretaalikokoelmia kommentoineet dekretalistit tunsivatkin ongelman viimeistään 1200-luvun alussa, eivät he selittäneet suoraa edustusta edustustilanteessa syntyvän sitoumuksen kautta. Paavin ja legaatin välinen edustuksellinen suhde ja legaatin tekemien päätösten pätevyys perusteltiin kirkon ja ruumiin välisen analogian sekä "pater familias" käsitteen kautta. Paavin ja legaatin välistä yhteyttä vahvistettiin legaateille myönnetyn apostolisen insignian eli paavillisten merkkien avulla.

Legaattien asemaa ja legaattilaitoksen kehitystä koskevat päätelmät perustuvat kahteen eri tyyppiseen lähteistöön, joista toista voidaan pitää luonteeltaan normatiivisena ja toista deskriptiivisenä. Legaattien asemaa koskevat tiedot tukeutuvat heidän oikeudellisen asemansa määrittelyä koskeviin dekretaaleihin, kun taas legaattien toimintaa koskevat tiedot perustuvat yksittäisten legaattien toiminnasta säilyneeseen asiakirja- ja kronikkamateriaaliin. Dekretaaleja on tulkittu normatiivisesti oikeuskäytäntöä todentavina lähteinä, kun taas yksittäisten legaattien toimin-nasta säilynyttä materiaalia on tarkasteltu historiallista todellisuutta ja käytäntöä heijastavina deskriptiivisinä jäänteinä. Tarkastelutavan ongelmat paljastuvat legaattityyppejä koskevassa tutkimuksessa. Kun 1200-luvun dekretaalien kautta tunnettuja legaattityyppejä on yritetty soveltaa tietoihin legaattien toiminnasta, on päädytty yhä monimutkaisempiin jakoihin. Lähtökohtana on ollut ajatus, että koska legaattityypit ja eri tyyppisten legaattien oikeudet olivat viimeistään 1200-luvulla selvästi eriytyneet, on myös varhaisemmalla ajalla täytynyt olla normatiivisia legaattien valtaa koskevia jakoja, joista myöhemmät legaattityypit olisivat kehittyneet. Näin ei välttämättä ollut, sillä 1200-luvulla muodostunutta dekretaalioikeuden normistoa ei voi käyttää suoraan hyväksi tulkittaessa 1000- ja 1100-lukujen legaattien toiminnasta säilyneitä deskriptiivisiä lähteitä. Dekretaaleissa mainitut legaattityypit ilmentänevätkin legaattien kontrollia koskevissa menetelmissä tapahtunutta muutosta, mikä selittää tyyppien normatiivista sisältöä ja legaattien toimintaa koskevien tulkintojen vaikeuden. Legaattityypit olivat osa legaattien kontrollimuodossa tapahtunutta siirtymää tapauskohtaisesti annetuista valtuuksista tyyppikohtaisiin valtuuksiin, missä yhteydessä tavoitteena lienee ollut kirkon lähettiläsjärjestelmän vakauttaminen ja legaattien edustuksellista valtaa koskevien ongelmien poistaminen.

Pohjola muodosti 800-luvulta lähtien katolisen kirkon reuna-alueen, joka kääntyi ja organisoitiin kristinuskon yhteyteen 1200-luvulle mennessä. Keskeinen organisoinnin väline olivat alueelle lähetetyt ja siellä toimineet legaatit. Ennen vuotta 1198 Pohjolassa toimineet legaatit voidaan jakaa paikalle lähetettyihin ja pysyviin legatuureihin. Ajallisessa mielessä voidaan edelleen tehdä jako karolingisen kauden missiolegatuureihin sekä gregoriaanisen reformin ja varhaisen dekretaalioikeuden kauden legatuureihin.

Varhaisimmat Pohjolaa koskeneet legatuurit olivat 800-luvun missiolegatuureja, joiden tavoitteena oli alueen käännyttäminen. Legaateilla oli oikeus vihkiä lähetyspiispoja ja tehdä lähetystyötä pohjoisten kansojen parissa. Tarkoituksena oli kirkollisten olosuhteiden stabilisointi. Samoja piirteitä sisältyy 1000-luvun puolivälistä alkaen tunnettuihin arkkipiispojen legatuureihin, jotka olivat yhteydessä arkkipiispojen aseman merkityksen nousuun ja kirkon sisäisen hierarkian säätelyyn gregoriaanisen reformin ja sen jälkeisellä kaudella. Legatuurien tavoitteena oli kanavoida tiettyjä, kirkon sisäiseen hallintoon ja oikeudenkäyttöön liittyneitä asioita alemman tason hoidettaviksi, minkä vuoksi karolingisen kauden missiolegatuureja ja gregoriaanisen reformin kauden arkkipiispojen legaatin arvoa on pidettävä toisiinsa verrannollisina.

Pohjolaan lähetetyistä organisatorista valtaa omaavista legaateista on tietoja vasta gregoriaanisen reformin kaudelta. Tärkeimmät legatuurit olivat yhteydessä laajoihin kirkollisen organisaation muutoksiin. Toinen motiivi oli keisarikunnan selustassa sijainneen kirkollishallinnollisen alueen kannan varmistaminen paavin ja keisarinvallan välisessä kamppailussa. Kolmantena syynä olivat alueen sisäiset ristiriidat, joiden ratkaisemiseksi vaadittiin paikan päällä tehtäviä tutkimuksia.

Pohjolaan lähetettyjen legaattien tarkastelu vahvistaa olettamuksen, etteivät dekretaalioikeuden kautta edeltäneiden legaattien valtuudet perustuneet normatiivisiin, edeltä käsin määriteltyihin tyyppeihin, vaan vaihtelivat tapauskohtaisesti. Valtaosa alueelle lähetetyistä legaateista oli kardinaaleja. Laajimmat valtuudet olivat aina yhteydessä kirkollispoliittiseen organisointiin, kun taas informointitarkoituksissa lähetettyjen legaattien toiminta osoittaa toisen tyyppistä valtuutusta. Kardinaalilegaateilla ei ollut yhteneväisiä, kardinaaliuteen liittyviä valtuuksia, vaan valtuutus oli annettu kunkin legaatin tehtävän mukaan. Kontrolli oli luonteeltaan tapauskohtaista.

Mikäli Pohjolan legatuureja tarkastellaan paavin ja legaattien välisen edustuksellisen suhteen kannalta kiintyy huomio varhaisiin paavillista insigniaa koskeviin lähteisiin. Erityisen merkittäviä ovat Bremenin arkkipiispa Liemarin 1070-luvulla teettämät Bremenin arkkipiispan legatuuria koskevat väärennökset sekä Anastasius IV:n 30.11.1154 antama Nidarosin arkkihiippakunnan privilegio. Liemarin väärennökset korostavat apostolista insigniaa legaatin ja paavin välisen suhteen ilmentäjänä, mikä on varhaisimpia tunnettuja esimerkkejä insignian merkityksestä gregoriaanisen reformin kaudella. Nidarosin arkkihiippakunnan perustamiskirje liittyy suoran edustuk-sen oikeudellisen perustelun tarpeeseen varhaisen dekretaalioikeuden kaudella, mistä ei ole olemassa muuta 1200-lukua edeltävää materiaalia. Privilegiossa esiintyvät samat perusteet, joi-ta dekretalistit käyttivät 1200-luvulla perustellessaan legaatin ja paavin välistä edustuksellista suhdetta sekä legaatin paavin puolesta tekemien päätösten pitävyyttä. Mielenkiintoista on, että nämä apostoliseen insigniaan ja suoran edustuksen oikeudelliseen perusteluun liittyvät lähteet ovat jääneet huomiotta viimeaikaisessa edustuksellisuutta ja legatuureja koskevassa tutkimuksessa.

Asiasanat: Suomen historia, Skandinavian historia, keskiaika, Paaviuden historia, katolinen kirkko, legaatit, diplomatian historia