Vaikenemisesta menneisyyden kohtaamiseen. Saksalaisten keskusteluja natsimenneisyydestä

Abstract

Toistuvat keskustelut natsimenneisyydestä ja erityisesti holokaustista ja sen tulkinnoista ovat kuuluneet saksalaiseen yhteiskuntaan koko sodanjälkeisen ajan. Myös ajankohtaisia aiheita peilataan menneisyyteen. Politiikassakin menneisyys vaikuttaa keskusteluiden retoriikkaan ja Saksan ulkopoliittisiin suhteisiin.

Tutkin gradussani, miten saksalaiset tulevat toimeen natsimenneisyytensä kanssa ja millaiseksi saksalaisten kollektiivinen muisti (tai muistit) muodostuu. Tutkin, miten menneisyyttä on käsitelty ja käsitellään Saksan julkisissa keskusteluissa. Miten traumaattinen menneisyys vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen, millaisia reaktioita se aiheuttaa? Miten syyllisyyskysymykseen suhtaudutaan? Onko sota-ajan kokeneiden suhde menneisyyteen erilainen kuin nuorempien? Millainen merkitys menneisyydelle annetaan nykyhetken kannalta? Miten kulloinenkin nykyhetken tilanne vaikuttaa menneisyyden tarkasteluun?

Erityisenä tarkastelukohteena ovat kaksi 1980- ja 1990-luvuilla käytyä keskustelua, Historikerstreit ja Wehrmachtin rikoksia käsitellyttä näyttelyä koskenut debatti. Lähteinä käytän kiistoihin kuuluneita lehtiartikkeleita sekä Wehrmacht-näyttelyn osalta seminaarikeskustelua teesipapereineen ja Saksan liittopäivien debattia. 1980- ja 90-lukujen välillä tapahtui suuria muutoksia Euroopan poliittisessa ilmapiirissä ja Saksan kahtiajako päättyi. Toisaalta myös sotasukupolvella on ollut käsillä viimeiset hetket tehdä tiliä menneisyydestään. Voisi odottaa, että 1990-luvulla nuorempi sukupolvi olisi aiempaa näkyvämmässä roolissa keskusteluissa.

Saksalaisten suhde natsimenneisyyteensä on viiden sodanjälkeisen vuosikymmenen aikana vähitellen vapautunut. Aluksi menneisyys torjuttiin vaikenemalla tai syyllisyys sysättiin Hitlerin ja valtaeliitin harteille. Pyrittiin integroimaan kaikki muut paitsi tärkeimmät natsirikolliset takaisin yhteiskuntaan ja sopeutumaan takaisin rauhanomaiseen yhteiseloon. Historiantutkijatkin keskittyivät helpompiin aiheisiin, sodan häviämiseen, miehitykseen ja Saksan kahtiajakoon. 60- ja 70-luvuilla kansallissosialismin käsittely monipuolistui, kun nuoremman sukupolven historioitsijat uskalsivat tarttua myös rikoksiin ja tutkivat myös tavallisen kansan oloja ja vaikutusmahdollisuuksia. Keskivertosaksalaisten tietoisuuteen näiden tutkimusten tulokset päätyivät vain rajallisesti; 50- ja 60-lukujen historiankuva vallitsi kansan keskuudessa pitkään; siihen toivat muutoksen vasta juutalaisvainoista kertovat suositut TV-sarjat ja elokuvat.

Historiantutkimuksessa oli 60-luvulta lähtien rinnakkain natsimenneisyydestä hyvinkin toisistaan poikkeavia käsityksiä, ja saksalaiseen tapaan historiakäsitykset olivat usein poliittisesti sidonnaisia. 80-luvulla tämä korostui entisestään, kun konservatiivipoliitikot pyrkivät vahvistamaan kansallista identiteettiä historian avulla ja halusivat päästä pois ”Hitlerin varjosta”. Identiteetin vahvistamisen kanssa oli ristiriidassa juutalaisvainosta ja muista rikoksista aiheutunut syyllisyyskysymys. Saksalaisten kollektiivinen syyllisyys usein kiellettiin, mutta syyllisyyteen liittyvät keskustelut nousivat silti yhä uudelleen esiin. Historikerstreit oli kiista menneisyyden hallinnasta vasemmiston ja oikeiston välillä, pohdiskelua siitä, mitä saksalaisuus on neljäkymmentä vuotta kolmannen valtakunnan kukistumisen jälkeen ja millä tavoin menneisyyttä tulee tai saa käsitellä - saako holokaustia vertailla muihin kansanmurhiin tai upottaa osaksi Saksan tuhatvuotista historiaa, vai onko se vähättelyä? Mihin asti menneisyyden taakasta aiheutuu velvoitteita ja millaisia? Keskustelu oli varsin abstraktia. Kansanmurhasta puhuttiin teknisellä tasolla, syyllisyydestä ja sen merkityksestä yleisesti.

1990-luvulla keskustelu oli rohkeampaa kuin aiemmin. Lyhyen DDR:n historian kaivelun jälkeen natsimenneisyys palasi menneisyyskeskusteluiden ytimeen. Rikoksiin uskallettiin tarttua entistä suoremmin myös laajemmissa piireissä, historian ammattilaispiirien ulkopuolella. Historikerstreitin abstraktiudesta tultiin konkreettisten tapahtumien käsittelyyn ja tavallisten ihmisten syyllisyyden pohdiskeluun ja usein myös sen tunnustamiseen. Wehrmacht-keskustelussa monet pohtivat natsiajan rikosten merkitystä itselleen, vanhemmilleen tai isovanhemmilleen ja yhteiskunnalle yleensä. Keskiössä ei ollut enää Historikerstreitin tapaan kysymys ”mitä saksalaisuus nyt tarkoittaa?” vaan ”mitä oikein tapahtui?” ja ”mitä se tekee ihmisille?” Keskustelussa törmäsivät yhteen vanhemmat käsitykset pienestä rikollisjoukosta ja viattomasta kansasta, jolloin teesi Wehrmachtista rikollisena organisaationa nähtiin loukkauksena saksalaisuutta kohtaan, sekä uudempi käsitys, jonka mukaan tavallisistakin ihmisistä oli tullut syyllisiä rikoksiin. Toisaalta keskustelussa tuli esiin myös saksalaisten oma uhrius – olosuhteet, diktatuurin ja sotatilan tuomat paineet ja muut vastaavat tekijät.

Voidaan siis nähdä, että saksalaisten menneisyyssuhde on kehittynyt avoimempaan suuntaan, niinkin, että Natsi-Saksan pimeimpiäkin puolia uskalletaan nostaa keskusteluun ja pohtia myös menneisyyden merkitystä henkilökohtaisella tasolla. Toisaalta kaikki eivät edelleenkään halua ryhtyä tähän, kuten Wehrmacht-näyttelyn herättämä vastarinta osoittaa.

Vielä 1990-luvun Wehrmacht-keskustelussakin sodan kokenut sukupolvi on vahvimmin äänessä. Nuorempia kuin sota-aikaan tai pian sen jälkeen syntyneitä osanottajia ei ollut mukana. Näin oli vaikeaa tutkia nuorempien sukupolvien käsityksiä menneisyydestä tässä yhteydessä. Jäi avoimeksi, eikö natsimenneisyys kiinnosta nuorempia vai saako vain iäkkäämpi, meriittiä kerännyt eliitti äänensä julkisuudessa kuuluviin. Nuorempien sukupolvien menneisyyssuhde jää näin jatkotutkimuksen aiheeksi, kuten myös niin sanotun tavallisen kansan historiakäsitykset.

Asiasanat: Saksa, historia, Natsi-Saksa, menneisyys, natsimenneisyys, menneisyyssuhde, menneisyyden merkitys, Historikerstreit, Wehrmacht