Kamppailu arvojohtajuudesta. Hegemonisen vastustuksen näkökulma Ranskan politiikkaan Irakin kriisissä 2002 -­ 2003

Abstract

Irakin mahdollisia joukkotuhoaseita ja niiden eliminoimisen keinoja koskeva keskustelu nousi kansainvälisen politiikan keskiöön syksyllä 2002, kun Yhdysvallat toi asian jälleen YK:n turvallisuusneuvoston eteen. Suhtautuminen Irakin kysymykseen jakoi maat käytännössä nopeasti kahteen leiriin, sotatoimia kannattaviin ja niitä vastustaviin maihin. Ensimmäistä leiriä johti Yhdysvallat. Sodan vastustajien leirin johtajaksi profiloitui puolestaan Ranska, jonka ulkopoliittinen johto vaati aina sodan alkamiseen asti, että kaikki mahdolliset rauhanomaiset keinot tutkittaisiin ja käytäisiin läpi ennen mahdollisten sotatoimien aloittamista. Ranskan ja Yhdysvaltain yhteenotosta tuli rajuin sitten kylmän sodan päättymisen.

Tässä tutkielmassa Ranskan politiikkaa tarkastellaan hegemonian vastustuksena tai hegemonisten vastavoimien kokoamisena, jonka tavoitteena on hillitä Yhdysvaltain vaikutusvaltaa ja ja vahvistaa Ranskan omaa asemaa amerikkalaisvetoisessa järjestelmässä. Tällöin hegemoniaa on tarkasteltava ensisijaisesti vallan henkisten muotojen, arvojen ja käsitysten kannalta ­ hegemonivaltio ja keskivallan asemaan pudonnut entinen suurvalta kamppailivat kriisissä arvojen ja maailmankuvan hallinnasta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivassa Robert W.Coxin hegemoniateoriassa juuri arvot ja vallan henkiset muodot ovat keskeisiä hegemonian edellytyksiä.

Tutkielman toisena teoreettisena viitekehyksenä tarkastellaan Ranskan toisen maailmansodan jälkeistä ns. suuruuspolitiikkaa, jonka periaatteet, strategiat ja toimintatavat näkyvät kriisissä vahvasti. Ranska menetti oman suurvalta-asemansa samaan aikaan, kun Yhdysvallat nousi hegemonivaltioksi. Tästä lähtien Ranska on tasapainoillut liittolaisuuden ja itsenäisen ja omaa asemaansa vahvistavan politiikan välillä ja hakenut uutta suuruutta mm. tukemalla aktiivisesti Euroopan yhdentymistä ja harjoittamalla aktiivista diplomatiaa niin YK:ssa kuin kahdenvälisissä suhteissaan eri valtioiden kanssa.

Ranskan ulkopoliittisen johdon lausumia tarkastelevasta analyysista käy ilmi, että Irakin kriisi asettaa maan tukalaan tilanteeseen, jonka ongelmat ovat jo aiemmilta vuosilta ja vuosikymmeniltä tuttuja. Ensinnäkin Ranska tasapainoilee kovasti vastustaessaan liian sodanhaluisena pitämäänsä Yhdysvaltain linjaa ja pitäessään kiinni itsenäisestä politiikasta ­ samalla kun olisi vakuutettava amerikkalaiset siitä, että Ranska on edelleen Yhdysvaltain luotettava liittolainen. Ulkopoliittisen johdon retoriikassa tasapainoilu näkyy mm. siinä, että ranskalaiselle ja amerikkalaiselle yleisölle esitetään varsin erilaisia tarinoita kriisistä ja sen merkityksestä.

Toinen jo aiemmilta vuosilta tuttu hankaluus liittyy vaihtoehtoisten arvojen esittämiseen. Ranskan on perinteisesti ollut vaikea erottautua Yhdysvalloista, koska maiden perusarvot ovat pitkälti samoja, ja maat joutuvat ikään kuin kilpailemaan niiden edustamisesta ja soveltamisen tavoista. Analyysi paljastaa, että Ranska ei Irakin kriisissäkään sinänsä lanseeraa aivan uusia, Yhdysvaltain perusarvoista poikkeavia arvoja. Se onnistuu kuitenkin esittämään vaihtoehtoisen politiikan ja johtajuuden malleja nostamalla yhteisistä arvoista esille erilaisia puolia ja erilaisia toimintatapoja niiden toteuttamiseksi.