Kurjet - hurskas sotaromaani. Maila Talvion diskursseja kansalaissodasta
MARTIKAINEN, ELINA (2007)
2007
Suomen kirjallisuus - Finnish Literature
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2007-06-06
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-16982
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-16982
Tiivistelmä
Sivuainelaudatur
Tutkimuskohteeni on, miten Maila Talvio kuvasi kansalaissotaa Kurjet-romaanissaan (1919). Pääkysymykseni on, millaisia diskursseja hän käytti romaanin kyläyhteisöstä, sen ihmisryhmistä sekä ryhmien aatteellisista lähtökohdista. Vertaan Talvion romaania F. E. Sillanpään romaaniin Hurskas kurjuus (1919) ja Joel Lehtosen novellikokoelmaan Kuolleet omenapuut (1918).
Talvion Kurjet edustaa 1900-luvun alun suomalaisen kirjallisuuden suuntausta, joka käsitteli kansankuvan murtumista. Teoksen diskurssit ovat sivistyneistönäkökulmasta ja valkoisesta hegemonia-asemasta sävyttyneitä. Teoksen asetelmat eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä, sillä jääkäreitä ei kuvata alun pitäen kyläyhteisön sankareina eikä työväenaatetta lähtökohtaisesti yhteiskunnanvastaisena.
Teoksen kyläyhteisöön liittyvät diskurssit ilmentävät porvariston valtaa määritellä, millainen koti on hyvä koti. Sivistyneistön tehtävänä on kasvattaa kansaa, mutta tässä epäonnistutaan. Toisin kuin Sillanpää, Talvio vaikenee työväestön vaikeista elinoloista. Talvio luo kodista symbolisen taistelun kentän, jolla venäläissotilaat nähdään uhkana porvarisnaisten siveydelle.
Kurjet-romaani ihannoi ehyttä Suomen kansaa, johon murtumia tuo työväestön politisoituminen ja näiden pyrkimys luoda omia diskursseja.
Sillanpään kanta puolestaan on, ettei kansallista eheyttä ollut koskaan ollutkaan. Sillanpää ei myöskään käytä Talvion diskurssia, jonka mukaan kapinalliset liittoutuivat venäläisten kanssa. Lehtonen tuo keskusteluun viittauksia suomalaisten alkukantaisesta rodusta ja kirjailijat pohtivat myös rikollisuutta sotaa selittävänä tekijänä.
Talvion keskeisiä diskursseja on työväestön kirkonvastaisuus, kun taas jääkärit kuvataan uskonnollisina itsenäisyystaistelijoina. Jääkärien lähtö on riski koko kyläyhteisölle, sillä sotilaskoulutuksen hankkiminen Saksasta merkitsee maanpetosta. Lopulta heidän sankarillisuutensa paljastuu ja Jääkärimarssin tahdittamana Talvio intoutuu käyttämään heistä sakralisoivaa, raamatullista kieltä.
Talvio ei kiellä jääkärien väkivaltaisuutta, mutta sitä oikeuttaa vihan suuntautuminen venäläisiin ja näihin liittyneisiin punaisiin. Lehtonen puolestaan kyseenalaistaa uskonnon sodankäynnin oikeuttajana, näyttää valkoisten julmuuden satiirin keinoin ja tekee sotasankaristaan Bongmanista parodian.
Sillanpäällä jääkäri näyttäytyy suoraviivaisena teloituskomppanian päällikkönä, joskin kirjailija ennakoi vastakkaisuuksien lientyvän tuonpuoleisessa. Sillanpää hahmottaa kuvaa sisällissodasta, kun taas Talvion vapaussotadiskurssi myötäilee sodan jälkeen vallinnutta valkoista ajattelutapaa.
Tutkimuskohteeni on, miten Maila Talvio kuvasi kansalaissotaa Kurjet-romaanissaan (1919). Pääkysymykseni on, millaisia diskursseja hän käytti romaanin kyläyhteisöstä, sen ihmisryhmistä sekä ryhmien aatteellisista lähtökohdista. Vertaan Talvion romaania F. E. Sillanpään romaaniin Hurskas kurjuus (1919) ja Joel Lehtosen novellikokoelmaan Kuolleet omenapuut (1918).
Talvion Kurjet edustaa 1900-luvun alun suomalaisen kirjallisuuden suuntausta, joka käsitteli kansankuvan murtumista. Teoksen diskurssit ovat sivistyneistönäkökulmasta ja valkoisesta hegemonia-asemasta sävyttyneitä. Teoksen asetelmat eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä, sillä jääkäreitä ei kuvata alun pitäen kyläyhteisön sankareina eikä työväenaatetta lähtökohtaisesti yhteiskunnanvastaisena.
Teoksen kyläyhteisöön liittyvät diskurssit ilmentävät porvariston valtaa määritellä, millainen koti on hyvä koti. Sivistyneistön tehtävänä on kasvattaa kansaa, mutta tässä epäonnistutaan. Toisin kuin Sillanpää, Talvio vaikenee työväestön vaikeista elinoloista. Talvio luo kodista symbolisen taistelun kentän, jolla venäläissotilaat nähdään uhkana porvarisnaisten siveydelle.
Kurjet-romaani ihannoi ehyttä Suomen kansaa, johon murtumia tuo työväestön politisoituminen ja näiden pyrkimys luoda omia diskursseja.
Sillanpään kanta puolestaan on, ettei kansallista eheyttä ollut koskaan ollutkaan. Sillanpää ei myöskään käytä Talvion diskurssia, jonka mukaan kapinalliset liittoutuivat venäläisten kanssa. Lehtonen tuo keskusteluun viittauksia suomalaisten alkukantaisesta rodusta ja kirjailijat pohtivat myös rikollisuutta sotaa selittävänä tekijänä.
Talvion keskeisiä diskursseja on työväestön kirkonvastaisuus, kun taas jääkärit kuvataan uskonnollisina itsenäisyystaistelijoina. Jääkärien lähtö on riski koko kyläyhteisölle, sillä sotilaskoulutuksen hankkiminen Saksasta merkitsee maanpetosta. Lopulta heidän sankarillisuutensa paljastuu ja Jääkärimarssin tahdittamana Talvio intoutuu käyttämään heistä sakralisoivaa, raamatullista kieltä.
Talvio ei kiellä jääkärien väkivaltaisuutta, mutta sitä oikeuttaa vihan suuntautuminen venäläisiin ja näihin liittyneisiin punaisiin. Lehtonen puolestaan kyseenalaistaa uskonnon sodankäynnin oikeuttajana, näyttää valkoisten julmuuden satiirin keinoin ja tekee sotasankaristaan Bongmanista parodian.
Sillanpäällä jääkäri näyttäytyy suoraviivaisena teloituskomppanian päällikkönä, joskin kirjailija ennakoi vastakkaisuuksien lientyvän tuonpuoleisessa. Sillanpää hahmottaa kuvaa sisällissodasta, kun taas Talvion vapaussotadiskurssi myötäilee sodan jälkeen vallinnutta valkoista ajattelutapaa.