Ainoa kieli, jota ymmärrän : Tractatuksen ja yksityisen kielen argumentin suhde Hintikoiden ja uuden luennan Wittgenstein-tulkinnoissa

Abstract

Työssä käsitellään Ludwig Wittgensteinin filosofiaa ja siitä käytyä keskustelua kahden erilaisen tulkintatradition kautta, jotka ovat lausumattomuustulkinta ja uuswittgensteinilaisuus. Esimerkiksi lausumattomuustulkinnasta olen ottanut Jaakko ja Merrill B. Hintikan tulkinnan, jota peilataan niin sanotun uuden uuswittgensteinilaisuuden keskeisiin edustajiin James Conantiin ja Cora Diamondiin. Esitän, että nämä molemmat tulkinnat näkevät erilaisista lähtökohdista käsin hyvin vahvaa jatkuvuutta Wittgensteinin eri filosofisten kausien välillä.

Työni alussa esitän tulkintani Wittgensteinin nuoruudenteoksesta Tractatus Logico-Philosophicuksesta. Väitän, että Wittgenstein erottelee teoksessaan jokapäiväisestä erotettavissa olevan primaarisen kielen, joka ilmenee kielen logiikkana, eräänlaisena kielen syvärakenteena. Juuri tämä kieli on myös teoksen keskeinen tutkimuksen kohde. Ajatus primaarisesta kielestä johtaa niin sanottuun semanttiseen solipsismiin, jonka mukaan kielellä on merkitys vain kielen ensimmäiselle persoonalle. Koska primaarinen kieli määrittää mahdollisen kielen rajat, Tractatuksen solipsismi on sidoksissa kantilaiseen transsendentaaliseen solipsismiin.

Tässä mielessä teoksen kieli on niin sanottu yksityinen kieli, jonka merkitys ei periaatteessakaan voi ilmetä muille kuin kielenkäyttäjälle itselleen. Wittgensteinin myöhäisfilosofian kiistellyimpiä ja tärkeimpiä väitteitä on niin sanottu yksityisen kielen argumentti, joka vaikuttaisi kiistävän tällaisen kielen mahdollisuuden. Tämä aiheuttaa myös epäjatkuvuutta Wittgensteinin varhaisen ja myöhäisen filosofian välille.

Edellä hahmottelemani jatkuvuustulkinnat kiistävät tämän epäjatkuvuuden. Hintikat kyllä katsovat Wittgensteinin hylkäävän primaarisen kielen, mutta katsovat sekä varhaisella että myöhäisellä Wittgensteinilla ilmenevän jonkinlaisen implisiittisen merkityksen teorian. Esitän, että vaikka tämä eräässä mielessä pitää paikkansa Tractatuksesta, on epäjohdonmukaista väittää tämän pätevän myöhäisestä Wittgensteinista.

Conant ja Diamond sen sijaan katsovat yksityisen kielen argumentin ilmenevän jo varhaisella Wittgensteinilla, minkä vuoksi Tractatus on oikeastaan ironinen osoitus primaarisen kielen mahdottomuudesta. Conant ja Diamond näkevät Wittgensteinin varhaisen ja myöhäisen filosofian eräänlaisena terapiana, jossa perinteiset filosofiset ongelmat osoitetaan illusorisiksi. Filosofian oikea menetelmä on näistä vaikeneminen, mikä johtaa meidät mielenrauhaan. Tällä ajatuksella on yhteyksiä myöhäisen Wittgensteinin filosofiakonseptioon, mutta on virheellistä ulottaa se myös osaksi Tractatusta.

Työni lopuksi käsittelen Hintikoiden ja uuswittgensteinilaisten tulkintojen ongelmia ja esitän rinnalle oman Wittgenstein-tulkintani, jossa Wittgensteinin myöhäistä filosofiaa leimaa tunnustuksellinen dialogi. Koska tämä tulkinta on hyvin lähellä Stanley Cavellin Wittgenstein-tulkintaa, voisi omaa kantaani näin luonnehtia vanhaksi uuswittgensteinilaisuudeksi. Esitän tämän kannan tulkintavoimaisimmaksi erityisesti Wittgensteinin myöhäisimpien kirjoitusten tulkitsemisessa, mistä esimerkkinä aivan työni lopuksi esittelen Varmuudesta-teosta. Tällä haluan myös avata uusia painotuksia Wittgensteinin filosofiasta käytävässä keskustelussa.

Avainkäsitteet: Kielifilosofia, Ludwig Wittgenstein, Wittgenstein-tulkinnat, primaarinen kieli, yksityinen kieli, yksityisen kielen argumentti, solipsismi, Jaakko ja Merrill B. Hintikka, uuswittgensteinilaisuus, Cora Diamond, James Conant.