D-DIMEERIN KÄYTTÖ TROMBOEMBOLISTEN SAIRAUKSIEN DIAGNOSTIIKASSA
JOKINIITTY, ANTTI (2011)
2011
Lääketiede - Medicine
Lääketieteen yksikkö - School of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2011-06-16
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-21596
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-21596
Tiivistelmä
Keuhkoembolia (KE) ja syvä laskimotukos (SLT) ovat yleinen ja vaikeasti diagnosoitava ongelma päivystystilanteessa. Tromboembolisten sairauksien (VTE) ilmaantuvuus on noin 1–2 / 1 000 asukasta/vuosi. Oireet ovat epäspesifisiä, sopivat useaan eri tilaan ja ovat erotusdiagnostisesti hankalia. Keuhkoembolia on uusista tutkimus- ja hoitomenetelmistä huolimatta yhä suuren morbiditeetin ja mortaliteetin sairaus (jopa 17,5 %:n kuolleisuus).
Tromboembolisen sairauden diagnosointi ja varhainen hoidon aloitus parantavat potilaiden ennustetta ja vähentävät myöhäiskomplikaatioita. Diagnosoinnin tueksi on kehitetty useita riskiluokitusmenetelmiä, kuvantamistutkimuksia ja laboratoriotestejä. Laboratoriotesteistä stabiilin fibriinin hajoamistuote (P-FIDD) on laajalti käytössä eri päivystyspisteissä. D-dimeerin pitoisuutta nostavat VTE:n lisäksi useat muut tilat, kuten raskaus, eklampsia, maligniteetit, ikä, traumat, tulehdukselliset sairaudet ja leikkaushoito. Fibriinin hajoamistuotteiden esiintyminen monissa tiloissa huonontaa D-dimeerin arvoa VTE:n diagnostiikassa.
Kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan VTE:n epidemiologiaa, riskitekijöitä sekä käytössä olevia diagnostisia välineitä ja strategioita. KE:n ja SLT:n hoidon perusteet muodostavat oman lyhyen osion.
Omassa tutkimuksessa selvitimme kahden eri valmistajan D-dimeerin mittaamiseen käytetyn laboratoriotutkimuksen käyttökelpoisuutta VTE:n diagnostiikassa TAYS:n ensiavussa sekä näiden arvoa jatkotutkimusten ohjaajana.
Kliinisessä työssä VTE:n riskiluokitusten käyttö on vähäistä ja tämä näkyy mm. D-dimeerin mittaamisena kohdistamatta sitä potilaan oireisiin ja löydöksiin. Laboratoriokokeena D-dimeeri on herkkä, mutta sen positiivinen diagnostinen arvo on vähäinen. Matalan D-dimeerin poissulkuarvo on ehkä suurin kliinikkoa hyödyttävä tieto, erityisesti suuren riskin potilailla.
Asiasanat:Keuhkoembolia, syvä laskimotukos, diagnostiikka
Tromboembolisen sairauden diagnosointi ja varhainen hoidon aloitus parantavat potilaiden ennustetta ja vähentävät myöhäiskomplikaatioita. Diagnosoinnin tueksi on kehitetty useita riskiluokitusmenetelmiä, kuvantamistutkimuksia ja laboratoriotestejä. Laboratoriotesteistä stabiilin fibriinin hajoamistuote (P-FIDD) on laajalti käytössä eri päivystyspisteissä. D-dimeerin pitoisuutta nostavat VTE:n lisäksi useat muut tilat, kuten raskaus, eklampsia, maligniteetit, ikä, traumat, tulehdukselliset sairaudet ja leikkaushoito. Fibriinin hajoamistuotteiden esiintyminen monissa tiloissa huonontaa D-dimeerin arvoa VTE:n diagnostiikassa.
Kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan VTE:n epidemiologiaa, riskitekijöitä sekä käytössä olevia diagnostisia välineitä ja strategioita. KE:n ja SLT:n hoidon perusteet muodostavat oman lyhyen osion.
Omassa tutkimuksessa selvitimme kahden eri valmistajan D-dimeerin mittaamiseen käytetyn laboratoriotutkimuksen käyttökelpoisuutta VTE:n diagnostiikassa TAYS:n ensiavussa sekä näiden arvoa jatkotutkimusten ohjaajana.
Kliinisessä työssä VTE:n riskiluokitusten käyttö on vähäistä ja tämä näkyy mm. D-dimeerin mittaamisena kohdistamatta sitä potilaan oireisiin ja löydöksiin. Laboratoriokokeena D-dimeeri on herkkä, mutta sen positiivinen diagnostinen arvo on vähäinen. Matalan D-dimeerin poissulkuarvo on ehkä suurin kliinikkoa hyödyttävä tieto, erityisesti suuren riskin potilailla.
Asiasanat:Keuhkoembolia, syvä laskimotukos, diagnostiikka