Asevelvollisten koulutus Karjalan kannaksen sotatoimiyhtymissä jatkosodan aikana

Abstract

Tutkimuksessa selvitetään, miten asevelvollisten koulutus Karjalan kannaksen sotatoimiyhtymissä jatkosodan aikana toteutettiin. Asevelvollisten koulutuksella tutkimuksessa tarkoitetaan kokonaisuutta, joka muodostui jatkosodan aikana toteutetuista koulutusratkaisuista ja -järjestelyistä Karjalan kannaksen sotatoimiyhtymien asevelvollisten perus-, täydennys- ja jatkokouluttamiseksi. Aiheen laajuuden vuoksi tarkastelu on rajattu asevelvollisten koulutukseen kenttäarmeijan pääaselajissa jalkaväessä. Tarkasteltaviksi sotatoimiyhtymiksi on valittu Karjalan kannaksella koko jatkosodan aikana toimineet yhtymät eli 2.Divisioona, 10.Divisioona, 15.Divisioona ja 18.Divisioona. Kokonaisuuden hahmottamiseksi myös Kotijoukkojen jalkaväen koulutuskeskuksissa annettu peruskoulutus selvitetään pääpiirteittäin. Kronologisesti tutkimukseni alkaa kesäkuun 1941 liikekannallepanosta ja päättyy Moskovan välirauhansopimukseen 19.9.1944.

Tutkimus on tehty historialliskvalitatiivisena tapaustutkimuksena. Tutkimuksen kohteiksi on valittu koulutusorganisaatio ja koulutuksen johtaminen, koulutuksen ohjeistus, koulutusolosuhteet sekä sotakokemusten hyödyntäminen koulutuksessa. Näitä voidaan pitää tärkeimpinä sodan ajan koulutukseen vaikuttavina tekijöinä. Tutkimusaineiston analyysimenetelminä on käytetty sisällönanalyysia, jossa aineistoa on tarkasteltu eritellen, yhtäläisyyksiä ja eroja etsien ja tiivistäen sekä perinteistä vertailevaa tutkimusmenetelmää. Useamman kuin yhden kohteen tutkimus on tavalla tai toisella aina vertailevaa. Samanlaisuuden ja erilaisuuden sekä jollekin alueelle, ilmiölle tai ajanjaksolle tyypillisten piirteiden etsiminen onnistuu vain vertaamalla asioita ja ilmiöitä. Tutkimuskysymysten selvittämiseksi käytetään induktiivista päättelyä, jossa edetään yksittäisistä havainnoista yleisempiin väitteisiin mahdollisimman vahvaan lähdepohjaan tukeutuen.

Tutkimus perustuu lähes kokonaan suomalaisiin arkistolähteisiin, joita on täydennetty kirjallisuuslähteillä. Tutkimuksen runkomateriaalia ovat Päämajan koulutusosaston ja Kotijoukkojen Esikunnan koulutustoimiston arkistot. Olennaisen osan tästä materiaalista muodostavat asiakirjat, jotka käsittelevät yleisiä koulutusasioita, koulutuksen suuntaviivoja ja ohjeita, koulutussuunnitelmia ja -ohjelmia, aselajikoulutusta, sotakoulujen kurssitoimintaa sekä koulutustarkastuksia. Kannaksella toimineiden armeijakuntien ja divisioonien sekä Kannaksen Ryhmän aineistot muodostavat oman laajan ja sisällöltään monimuotoisen lähderyhmänsä, jota on täydennetty jalkaväkirykmenttien aineistolla pataljoona- ja jopa komppaniatasolle saakka. Yksittäinen sotapäiväkirja tai toimintakertomus ei välttämättä anna oikeaa kuvaa tapahtuneesta, minkä vuoksi eri jalkaväkijoukkojen sotapäiväkirjoja on käytetty tutkimuksessa melko runsaasti.

Tutkimuksen tärkeimpänä yleishavaintona voidaan todeta, että Karjalan kannaksen sotatoimiyhtymissä jalkaväen päällystöä, alipäällystöä ja miehistöä koulutettiin huomattavasti enemmän, mitä jatkosodan niin sanottu virallinen historia, yhtymien ja joukko-osastojen historiikit tai veteraanien sotamuistelmat ovat antaneet ymmärtää. Jatkosodan ajan jalkaväen asevelvollisten koulutusjärjestelmä, jalkaväen koulutuskeskus – täydennyspataljoona – joukko-osasto – Upseerikoulu (reservin upseereiksi koulutettavien osalta), sai lopullisen muotonsa vuoden 1943 alkuun mennessä. Jalkaväen asevelvollisten koulutusjärjestelmää täydensivät oleellisesti myös Karjalan kannaksella asemasotavaiheen aikana toimineiden sotatoimiyhtymien ja jalkaväkirykmenttien niin sanotut rintamakoulutuskeskukset, jotka perustettiin miehistön, alipäällystön ja päällystön kouluttamiseksi erilaisilla kursseilla. Jalkaväen asevelvollisten koulutuksen tarkoituksena oli toisaalta pitää Kannaksen sotatoimiyhtymien jalkaväkijoukot lukumääräisesti määrävahvuisina ja toisaalta taata joukoille sellainen koulutustaso, että ne pystyivät suoriutumaan niille määrätyistä tehtävistä parhaalla mahdollisella tavalla. Kronologisesti tarkastellen Karjalan kannaksen sotatoimiyhtymien koulutuksessa voidaan erottaa neljä painopistevaihetta: ylimääräisistä harjoituksista sotatoimien alkuun kestänyt aika, vuoden 1942 alkupuoli, vuoden 1944 alkupuoli ja kesän 1944 torjuntataistelujen jälkeinen asemasotavaihe.

Kannaksen sotatoimiyhtymien jalkaväkijoukkojen koulutuksessa oli kokonaisuutena tarkasteltuna useita puutteita, eikä sen merkitystä taistelukelpoisuuden ylläpitämisessä ymmärretty koko jatkosodan aikana. Tutkimuksen perusteella tälle löydettiin kolme merkittävää kausaliteettia. Ensinnäkin sodan ajan koulutukseen kenttäarmeijassa ei ollut valmistauduttu käytännöllisesti katsoen lainkaan. Toisena merkittävänä tekijänä oli Päämajan passiivinen asenne varsinkin kenttäarmeijan koulutuksen johtamiseen. Koko jatkosodan ajan koulutuksen ylimmän johdon toimintaa leimasi hajanaisuus, eikä jalkaväen koulutusta koordinoinut kukaan. Kolmas ja ehkä tärkein syy Kannaksen jalkaväkijoukkojen koulutuksen osittaiseen epäonnistumiseen oli reservin päällystön ja alipäällystön heikko kouluttamistaito.

Kun koulutuksen yleisenä päämääränä Jalkaväen ohjesäännön mukaan kuitenkin oli sotakelpoisen joukon luominen ja huomioidaan, ettei yhtään suomalaista jalkaväkipataljoonaa saarrettu tai tuhottu Karjalan kannaksen taisteluissa kesä–heinäkuussa 1944, jalkaväen koulutustasoa Kannaksen sotatoimiyhtymissä ei voi pitää heikkona. Jatkosodan aikana luotu jalkaväen asevelvollisten koulutusjärjestelmä tuotti puutteistaan ja ongelmistaan huolimatta Karjalan kannaksen jalkaväkijoukkoihin upseereita, aliupseereita ja miehiä, jotka taistelivat sodan ajan tehtävissä vähintään yhtä hyvin kuin ennen jatkosotaa koulutetut ikäluokat.

Asiasanat:asevelvollisten koulutus, jatkosota, kenttäarmeija, Karjalan kannas