Aseveli Yrjö Silo. Aseveljeyden henki ja käytäntö Tampereella sodan jälkeen
MARTIKAINEN, ELINA (2009)
MARTIKAINEN, ELINA
2009
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2009-12-16
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20476
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20476
Tiivistelmä
Tutkimuksen aiheena on aseveljien identiteetti sosiaalisena representaationa. Tutkin aseveljien
identiteettiä prosessina, jota ylläpidettiin myös toisen maailmansodan päätyttyä. Lähtökohtana on
hypoteesi, että aseveljien identiteetin rakentamisen viitekehyksenä toimi suomalaisuusaate,
nationalismi. Tutkimuskysymyksenä on, mistä aseveljien identiteetissä oli kyse. Aineisto on
peräisin tamperelaisen asevelipoliitikon Yrjö Silon (1917–1982) jäämistöstä.
Sota-aikana asevelihengen tehtävänä oli antaa sotilaille selviytymisstrategia ja tehdä sotiminen
mielekkääksi. Aktiivisimmat aseveljet olivat Suomen Aseveljien Liiton toimihenkilöitä. Liiton
lakkauttamisesta huolimatta aseveljeys jäi käytännössä elämään ”poliittisena asevelvollisuutena”.
Identiteetin määrittelyn vastaryhmänä toimi Skdl. Asevelipoliitikot lääkitsivät ”talvisodan hengellä”
sisäisten levottomuuksien pelkoa. Sodan jälkeen poliittinen toiminta antoi heille keinon tuntea, että
oma elämä ja yhteiskunnan kehitys olivat hallittavissa. Kunnallispolitiikassa asevelipuolueiden
SDP:n ja porvarien yhteistyö merkitsi sitä, että Skdl ei saanut päätöksenteossa ääntään kuuluviin.
Asevelipoliitikot pyrkivät häivyttämään erimielisyydet kunnallispolitiikasta puhumalla ”Tampere-
hengestä”. Aseveljeyden ydin ei kuitenkaan ollut päivänpolitiikassa vaan järjestötoiminnassa.
Aseveljien hyödyllisiksi kokemia tavoitteita ajettiin lukuisten järjestöjen kautta. Asevelihengen
jatkaja aidoimmillaan oli Sotainvalidien Veljesliitto.
Sodan jälkeen suunnitteluoptimismi valtasi Suomen. Yhteiskunnan muutos oli kuitenkin
omalakinen ilmiö eikä esimerkiksi maaseudun autioituminen ollut pysäytettävissä. Syrjäytymistä
pyrittiin ehkäisemään koulutuksen ja elinkeinoelämän monipuolistamisen avulla. Sosiaalipolitiikkaa
perusteltiin kansallisella eheyttämisellä. Taloudellinen toiminta nähtiin suomalaisuuden asian
ajamisena siinä missä kulttuurikin. Maakuntahenkeä käytettiin jälleenrakennuksen edistämisessä.
Asevelipoliitikkojen yhteiskunnallinen toiminta Tampereella saavutti tuloksia etenkin
koulutuspolitiikassa. Aktiivisuutta riitti niin ammattikoulutusolojen kuin korkeakoulutuksenkin
kehittämiseen. Korkeakoulun saamista perusteltiin suomalaisuusaatteella, mutta asevelihenkinen
kulttuuritahto ei korkeakoulun laajetessa enää riittänyt sen toiminnan ylläpitämiseen.
Karuimmillaan politiikka saattoi vaikuttaa valtapeliltä, mutta isänmaallisuuden korostamisella
toimintaan luotiin positiivista tunne- ja arvolatausta. Aseveljeys oli puhunnan väline, jonka avulla
poliittinen ryhmä vahvisti identiteettiään suomalaisuuden edistäjinä. Positiivisimmillaan tämä oli
maan talouden ja työllisyyden hyväksi toimimista. Kääntöpuolena kuitenkin oli kansan
erotteleminen ”kunnon suomalaisiin” ja niihin, jotka eivät täyttäneet kriteereitä. Aseveljet
omaksuivat sotavuosina ajatusrakennelman me-hengestä, joukkovoimasta, johtajista ja vastustajista.
Nationalismi antoi välineet käsitellä näitä representaatioita. Nationalismi ei silti tuottanut
aseveljeyttä vaan asevelipoliitikot tuottivat toiminnallaan nationalismia.
identiteettiä prosessina, jota ylläpidettiin myös toisen maailmansodan päätyttyä. Lähtökohtana on
hypoteesi, että aseveljien identiteetin rakentamisen viitekehyksenä toimi suomalaisuusaate,
nationalismi. Tutkimuskysymyksenä on, mistä aseveljien identiteetissä oli kyse. Aineisto on
peräisin tamperelaisen asevelipoliitikon Yrjö Silon (1917–1982) jäämistöstä.
Sota-aikana asevelihengen tehtävänä oli antaa sotilaille selviytymisstrategia ja tehdä sotiminen
mielekkääksi. Aktiivisimmat aseveljet olivat Suomen Aseveljien Liiton toimihenkilöitä. Liiton
lakkauttamisesta huolimatta aseveljeys jäi käytännössä elämään ”poliittisena asevelvollisuutena”.
Identiteetin määrittelyn vastaryhmänä toimi Skdl. Asevelipoliitikot lääkitsivät ”talvisodan hengellä”
sisäisten levottomuuksien pelkoa. Sodan jälkeen poliittinen toiminta antoi heille keinon tuntea, että
oma elämä ja yhteiskunnan kehitys olivat hallittavissa. Kunnallispolitiikassa asevelipuolueiden
SDP:n ja porvarien yhteistyö merkitsi sitä, että Skdl ei saanut päätöksenteossa ääntään kuuluviin.
Asevelipoliitikot pyrkivät häivyttämään erimielisyydet kunnallispolitiikasta puhumalla ”Tampere-
hengestä”. Aseveljeyden ydin ei kuitenkaan ollut päivänpolitiikassa vaan järjestötoiminnassa.
Aseveljien hyödyllisiksi kokemia tavoitteita ajettiin lukuisten järjestöjen kautta. Asevelihengen
jatkaja aidoimmillaan oli Sotainvalidien Veljesliitto.
Sodan jälkeen suunnitteluoptimismi valtasi Suomen. Yhteiskunnan muutos oli kuitenkin
omalakinen ilmiö eikä esimerkiksi maaseudun autioituminen ollut pysäytettävissä. Syrjäytymistä
pyrittiin ehkäisemään koulutuksen ja elinkeinoelämän monipuolistamisen avulla. Sosiaalipolitiikkaa
perusteltiin kansallisella eheyttämisellä. Taloudellinen toiminta nähtiin suomalaisuuden asian
ajamisena siinä missä kulttuurikin. Maakuntahenkeä käytettiin jälleenrakennuksen edistämisessä.
Asevelipoliitikkojen yhteiskunnallinen toiminta Tampereella saavutti tuloksia etenkin
koulutuspolitiikassa. Aktiivisuutta riitti niin ammattikoulutusolojen kuin korkeakoulutuksenkin
kehittämiseen. Korkeakoulun saamista perusteltiin suomalaisuusaatteella, mutta asevelihenkinen
kulttuuritahto ei korkeakoulun laajetessa enää riittänyt sen toiminnan ylläpitämiseen.
Karuimmillaan politiikka saattoi vaikuttaa valtapeliltä, mutta isänmaallisuuden korostamisella
toimintaan luotiin positiivista tunne- ja arvolatausta. Aseveljeys oli puhunnan väline, jonka avulla
poliittinen ryhmä vahvisti identiteettiään suomalaisuuden edistäjinä. Positiivisimmillaan tämä oli
maan talouden ja työllisyyden hyväksi toimimista. Kääntöpuolena kuitenkin oli kansan
erotteleminen ”kunnon suomalaisiin” ja niihin, jotka eivät täyttäneet kriteereitä. Aseveljet
omaksuivat sotavuosina ajatusrakennelman me-hengestä, joukkovoimasta, johtajista ja vastustajista.
Nationalismi antoi välineet käsitellä näitä representaatioita. Nationalismi ei silti tuottanut
aseveljeyttä vaan asevelipoliitikot tuottivat toiminnallaan nationalismia.