Puheviestinnän opetus ammattikorkeakoulussa - sairaanhoitajien käsityksiä opetuksen tarkoituksenmukaisuudesta

Abstract

Hakutermit:

ammattikorkeakoulu, puheviestinnän opetus, sairaanhoitajien koulutus, työelämälähtöisyys

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista puheviestinnän opetusta sairaanhoitajat ovat ammattikorkeakoulussa saaneet ja miten opetus on vastannut työssä vaadittavia taitoja. Tarkoituksena oli hankkia tietoa myös siitä, mistä kaikkialta ammatissa tarvittavia puheviestinnän taitoja on omaksuttu, sekä kartoittaa sairaanhoitajien erityisen vaativiksi kokemia puheviestintätilanteita ja koulutuksen mahdollisuuksia auttaa niissä selviytymisessä.

Teoreettisina lähtökohtina on käsitelty puheviestinnän määrittelyä ja tutkimusta, puheviestinnän opettamiseen ja oppimiseen liittyviä kysymyksiä sekä puheviestintätaitoja lähinnä sairaanhoitajan ammatin kannalta. Lisäksi on tarkasteltu puheviestinnän asemaa ja luonnetta sairaanhoitajan työssä sekä puheviestinnän opetuksen tavoitteita sairaanhoitajien koulutuksessa.

Tutkimusstrategia oli laadullinen. Kohdejoukon muodostivat Jorvin sairaalassa työskentelevät ammattikorkeakoulusta valmistuneet sairaahoitajat, ja aineistonkeruumenetelmänä käytettiin puolistrukturoituja haastatteluja. Tutkimusaineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysillä.

Tutkimuksen tulosten mukaan sairaanhoitajille oli opetettu puheviestintää melko monipuolisesti ja useissa yhteyksissä: sekä omina kokonaisuuksinaan lähinnä viestinnässä että integroituna muuhun koulutukseen. Opetus vaikutti kuitenkin jonkin verran hajanaiselta ja sattumanvaraiselta. Eniten puutteita ilmeni harjoittelujaksoilla, joilla ei ollut aina annettu lainkaan puheviestintään liittyvää opastusta. Opetuksessa olivat painottuneet verbaaliset ja nonverbaaliset taidot, kuten ilmaisun selkeys ja ymmärrettävyys sekä asianmukainen sanattomien viestien käyttö. Keskustelutaitoihin, kuten esimerkiksi vastaanotto- ja evaluointitaitoihin, oli kiinnitetty vähemmän huomiota. Myös työkokemuksen kautta oli opittu runsaasti puheviestintätaitoja, varsinkin taitoa mukauttaa ilmaisua viestintäkumppanin ja tilanteen mukaan.

Sairaanhoitajat olivat enimmäkseen tyytyväisiä ammattikorkeakoulussa saamaansa puheviestinnän opetukseen ja arvioivat, että koulutus oli antanut heille hyvät perusvalmiudet selvitä työn vaatimuksista. Jonkin verran tuotiin esiin myös ongelmia ja opetukseen kohdistuvaa kritiikkiä. Enemmän olisi toivottu kiinnitettävän huomiota erityisesti sellaisten sairaanhoitajan työssä vuorovaikutusta vaikeuttavien seikkojen kuin kiireen ja esiintymisjännityksen hallintaan. Myöskään kommunikointia omaisten sekä tiettyjen haasteellisten asiakasryhmien kanssa ei ollut käsitelty riittävästi. Niin ikään ohjaukseen ja opettamiseen sekä suullisen raportin esittämiseen olisi kaivattu enemmän opastusta. Useimmat liian vähälle huomiolle jääneistä osa-alueista mainittiin myös vaativiksi koettujen puheviestintätilanteiden yhteydessä.

Opetusmenetelmistä tehokkaimpina pidettiin erilaisia työelämän tilanteita simuloivia harjoituksia sekä niiden videointeja. Palaute oli koettu hyödylliseksi, mutta sitä kritisoitiin niukkuudesta ja virheisiin keskittymisestä. Opetusjärjestelyjä koskevat tulokset olivat jossain määrin ristiriitaisia: puheviestinnän intergroimista muihin aineisiin sekä kannatettiin että vastustettiin, samoin kuin puheviestinnän opettamista laajahkoina kokonaisuuksina. Vaikka opetusta yleensä pidettiin tarkoituksenmukaisena, katsottiin myös, että sen vähäisen määrän vuoksi osa työelämässä tarvittavista valmiuksista oli toisinaan jäänyt saavuttamatta.

Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää sairaanhoitajien puheviestinnän opetuksen kehittämisessä sekä didaktisella että opetussuunnitelmatasolla. Niin ikään tuloksista on hyötyä rakennettaessa yhteistyötä opiskelijoiden, opettajien ja työelämän edustajien kanssa sekä edelleen kehitettäessä hoitajan ja potilaan välistä vuorovaikutussuhdetta.