Mielikuvituksellinen historia : Zacharias Topeliuksen ja Fredrika Runebergin historialliset romaanit lajin suomalaisina aloittajina.
Hatavara, Mari (2003)
2003
Suomen kirjallisuus - Finnish Literature
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2003-01-22
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-11467
http://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-11467
Tiivistelmä
Tutkimuskohteina ovat Suomen ensimmäiset historialliset romaanit: Zacharias Topeliuksen Hertiginnan af Finland (1850) ja Fältskärns berättelser (1853-67) sekä Fredrika Runebergin Fru Catharina Boije och hennes döttrar (1858) ja Sigrid Liljeholm (1862). Teosten analyysit kytketään historiallisen romaanin teoriaan, ja tulkinnoissa kiinnitetään huomiota historiallisen aineksen merkitykseen ja merkityksellistymiseen. Tutkimukseni luku 3 keskittyy selkeimmin juuri historiallisen romaanin lajiproblematiikkaan ja siinä usein keskeiseksi nähtyyn historiallisen ja fiktiivisen aineksen väliseen suhteeseen historiallisessa romaanissa.
Neljännen pääluvun aiheena on historiallisen romaanin tapa käsitellä kansallisia kysymyksiä. Tarkastelen sitä, millä tavoin Fältskärns berättelser ja Fru Catharina Boije och hennes döttrar muodostavat historiallisen kuvauksen avulla kansallisia merkityksiä. Fältskärns berättelser -romaanin kohdalla keskityn kansallisuuskysymyksen käsittelyssä lähinnä neljään ensimmäiseen sen viidestä jaksosta. Viimeisessä, viidennessä käsittelyluvussa tarkastelen romaaneja Sigrid Liljeholm ja Fältskärns berättelser puheenvuoroina käynnissä olleessa kulttuurisessa keskustelussa kiinnittäen huomiota erilaisten näkökulmien ja äänten esiintymiseen romaaneissa. Tässä luvussa Fältskärns berättelser -teoksesta tulee käsittelyyn viimeinen, viides jakso, jossa otetaan kantaa uskonnolliseen vapaa-ajatteluun. Sigrid Liljeholmin kohdalla käsittely keskittyy sen antamaan kuvaan naisesta yhteiskunnassa.
Vaikka tulkintanäkökulma etenkin kahdessa viimeisessä luvussa kytkeytyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin, ei tarkoitus ole keskittyä historiallisen romaanin sosiologiaan vaan poetiikkaan. Siten teoksia tarkastellaan ensisijaisesti kirjallisuutena ottaen huomioon, miten merkitykset muodostuvat tarinan, kerronnan ja tekstin tasoilla. Vaikka romaanin synty liitettäisiinkin yhteiskunnallisiin muutoksiin, ei tarinan todellisuussidosta tai kerronnan mimeettisyyttä voi pitää edes historiallista romaania määräävänä periaatteena. Fiktionaalista maailmaa on tarkasteltava kirjallista traditiota vasten asettuvana konstruktiona.
Tutkimustani voi luonnehtia kontekstuaaliseksi: teosanalyysien lähtökohdat kiinnittyvät luvussa 2 hahmoteltavaan kirjalliseen keskusteluun, johon teosten katsotaan osallistuvan. Historiallisen aineksen käsittelyä teoksissa tarkastelen kunkin teoksen sisäisenä ominaisuutena, mutta myös suhteessa aikakauden ideaalirealistiseksi kutsumaani estetiikkaan.
Tutkimus pyrkii vastaamaan kolmiosaiseen kysymykseen: millaisena historiallinen romaani syntyi Suomessa, miten historiallisen romaanin laji ymmärrettiin ja miten sitä käytettiin. Käsiteltävät teokset osoittautuvat hyvinkin toisistaan poikkeaviksi tavoiltaan tarkastella ja esittää historiaa ja maailmaa. Niissä historia saa erilaisia merkityksiä ja funktioita ja asettuu eri tavoin suhteeseen fiktiivisen aineksen kanssa.
Topeliuksen teoksissa historia kaitselmuksen ohjaamana on kohtalonomaista ja päämäärähakuista. Historian logiikaksi tulee välttämättömyys kun lopputulos on ennalta määrätty. Anakronistisuus, joka Topeliuksella ulottuu kertojan lisäksi henkilöiden tasolle, rikkoo tätä jatkumon kautta syntyvää merkityksellisyyttä, samoin lopputuloksen väistämättömyys. Runeberg esittää historiaa kaksijakoisesti. Topeliuksen näkemystä vastaavasti hänen teoksistaan löytyy kollektiivinen, valtiollisista tapahtumista merkityksensä saava historia. Sitä vastustamaan asettuu toinen historia, joka seuraa mahdollisuuden logiikkaa. Tällainen mahdollisuuden logiikka esiintyy historian kuvauksessa kuitenkin vain toivottuna, ei toteutuneena, ja johtaa eskapistisiin ratkaisuihin teoksissa.
Neljännen pääluvun aiheena on historiallisen romaanin tapa käsitellä kansallisia kysymyksiä. Tarkastelen sitä, millä tavoin Fältskärns berättelser ja Fru Catharina Boije och hennes döttrar muodostavat historiallisen kuvauksen avulla kansallisia merkityksiä. Fältskärns berättelser -romaanin kohdalla keskityn kansallisuuskysymyksen käsittelyssä lähinnä neljään ensimmäiseen sen viidestä jaksosta. Viimeisessä, viidennessä käsittelyluvussa tarkastelen romaaneja Sigrid Liljeholm ja Fältskärns berättelser puheenvuoroina käynnissä olleessa kulttuurisessa keskustelussa kiinnittäen huomiota erilaisten näkökulmien ja äänten esiintymiseen romaaneissa. Tässä luvussa Fältskärns berättelser -teoksesta tulee käsittelyyn viimeinen, viides jakso, jossa otetaan kantaa uskonnolliseen vapaa-ajatteluun. Sigrid Liljeholmin kohdalla käsittely keskittyy sen antamaan kuvaan naisesta yhteiskunnassa.
Vaikka tulkintanäkökulma etenkin kahdessa viimeisessä luvussa kytkeytyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin, ei tarkoitus ole keskittyä historiallisen romaanin sosiologiaan vaan poetiikkaan. Siten teoksia tarkastellaan ensisijaisesti kirjallisuutena ottaen huomioon, miten merkitykset muodostuvat tarinan, kerronnan ja tekstin tasoilla. Vaikka romaanin synty liitettäisiinkin yhteiskunnallisiin muutoksiin, ei tarinan todellisuussidosta tai kerronnan mimeettisyyttä voi pitää edes historiallista romaania määräävänä periaatteena. Fiktionaalista maailmaa on tarkasteltava kirjallista traditiota vasten asettuvana konstruktiona.
Tutkimustani voi luonnehtia kontekstuaaliseksi: teosanalyysien lähtökohdat kiinnittyvät luvussa 2 hahmoteltavaan kirjalliseen keskusteluun, johon teosten katsotaan osallistuvan. Historiallisen aineksen käsittelyä teoksissa tarkastelen kunkin teoksen sisäisenä ominaisuutena, mutta myös suhteessa aikakauden ideaalirealistiseksi kutsumaani estetiikkaan.
Tutkimus pyrkii vastaamaan kolmiosaiseen kysymykseen: millaisena historiallinen romaani syntyi Suomessa, miten historiallisen romaanin laji ymmärrettiin ja miten sitä käytettiin. Käsiteltävät teokset osoittautuvat hyvinkin toisistaan poikkeaviksi tavoiltaan tarkastella ja esittää historiaa ja maailmaa. Niissä historia saa erilaisia merkityksiä ja funktioita ja asettuu eri tavoin suhteeseen fiktiivisen aineksen kanssa.
Topeliuksen teoksissa historia kaitselmuksen ohjaamana on kohtalonomaista ja päämäärähakuista. Historian logiikaksi tulee välttämättömyys kun lopputulos on ennalta määrätty. Anakronistisuus, joka Topeliuksella ulottuu kertojan lisäksi henkilöiden tasolle, rikkoo tätä jatkumon kautta syntyvää merkityksellisyyttä, samoin lopputuloksen väistämättömyys. Runeberg esittää historiaa kaksijakoisesti. Topeliuksen näkemystä vastaavasti hänen teoksistaan löytyy kollektiivinen, valtiollisista tapahtumista merkityksensä saava historia. Sitä vastustamaan asettuu toinen historia, joka seuraa mahdollisuuden logiikkaa. Tällainen mahdollisuuden logiikka esiintyy historian kuvauksessa kuitenkin vain toivottuna, ei toteutuneena, ja johtaa eskapistisiin ratkaisuihin teoksissa.