Maailmanpolitiikan ajankohtaisten kysymysten syntylogiikka : norjalainen ja suomalainen henkilömiinaretoriikka aikamme kansainvälisten mediaprosessien kuvastajana

Abstract

Tutkimuksessa tarkastellaan valtioiden aseman muutosta aikamme maailmanpolitiikassa.

Tämä tapahtuu pohtimalla onko valtioiden ajankohtaisissa poliittisissa kysymyksissä harjoittama

retoriikka ensisijaisesti niiden omaehtoisen ulkopolitiikan väline vai onko se pikemminkin

responsiivista teknologian ja julkisuuden tuottamille ulkoisille paineille. Tematiikkaa

havainnollistetaan tutkimalla Norjan ja Suomen 1990 -luvun jälkipuolella henkilömiinojen

kieltämiseen liittynyttä argumentointia.

Tieteenalan teknologiaa käsittelevää kirjallisuutta soveltamalla tutkimuksessa esitetään,

että viestintäteknologia on tuottanut kaksi historiallisia poliittista tilaa, joita voidaan

havainnollistaa kahden näyttämömetaforan avulla. Varhaisemmassa vaiheessa maailmanpolitiikka

näyttäytyi kansalaisille ‘teatterina’. Tämä tila toteutui teknologisesti 1850-luvulta alkaen, kun

lennätin mahdollisti nopean tiedonkulun ja teki ajankohtaisten kysymysten seuraamisen mahdolliseksi.

Tuolloin viestintäteknologia mahdollisti ajankohtaisten maailmanpolitiikan asioiden seuraamisen ja tuotti

maailmanpolitiikasta näyttämön, jossa jatkuvasti tapahtui jotakin.

Tällä hetkellä vallitsevaa poliittisen tilan muotoa voisi kutsua ‘performanssiksi’. Se on toteutunut 1960-luvulta

alkaen aluksi suorien TV-lähetysten mahdollistamana. Performanssissa yleisön osallisuus maailmanpolitiikkaan

on muuttunut teatteria läheisemmäksi sen kokiessa tapahtumia viestintäteknologian kautta aikaisempaa

voimakkaammin ja henkilökohtaisemmin.

Olennainen ero näiden kansalaisten-maailmanpolitiikan suhdetta kuvaavien näyttämöiden välillä piilee siinä,

millaisen kokemuksellisen suhteen ne kulloinkin luovat kuvattavien ilmiöiden ja yleisön välille. Tämä teknologian

ominaisuus saadaan esille tarkastelemalla sitä merkkiteoreettisesta näkökulmasta: teatterissa yleisön suhde

maailmanpolitiikkaan oli välittynyt ja symbolinen kun taas performanssissa se on kokemuksellinen ja ikoninen.

Keskeistä ikonisuudessa on sisällön kyky luoda välitön ja kokemuksellinen mukanaolon tunnelma.

Tutkimuksen soveltavassa osassa tarkastelun kohteena on se, miten kahden maan miinaretoriikka ilmentää

kansainvälistä miinajulkisuutta. Keinona tässä on tarkastella retorista aineistoa lehtikuvien ja miinojen vastaisten

kansalaisjärjestöjen tuottaman kuvamateriaalin taustaa vasten. Kuvamateriaalia tulkitaan C.S. Peircen semiotiikan

mukaisina merkkeinä. Tämän kuvamateriaalin keskeinen ominaispiirre on, että se herättää katsojassa visuaalis-

eksistentiaalisen kokemuksen miinasodankäynnistä ja sen seurauksista.

Norjan ja Suomen miinaretoriikkaa analysoidaan myös ikonisuuden näkökulmasta. Välineenä tässä on Juri Lotmanin

merkkiteoria. Lotmanin mukaan symbolisessa materiaalissa kuten sanoissa on aina mukana ikoninen dimensio, joka

on siinä läsnä ensisijaisena. Tällä tavalla visuaalinen ja verbaalinen ovat puheessa yhteenkietoutuneita. Näiden

operaatioiden kautta kuvamateriaalista ja retoriikasta löytyy yhteinen ikonisuuden taso, jonka kautta julkisuudessa

olevan aineiston ilmenemistä retoriikassa on mahdollista tarkastella.

Analyysin valossa norjalaiselle retoriikalle on ominaista miinakysymyksen tarkastelu yleismaailmallisesta,

globaalis-eettisestä näkökulmasta kun taas suomalainen retoriikka ’näkee’ asian enemmän kansallisen tason

puolustuspoliittisena ilmiönä. Samoin norjalaisilla argumentoinnin ytimessä olivat eettiset näkökannat, kun suomalaisten

puheiden sisällöt voidaan johtaa viime kädessä realistis-rationaalisesta ajattelusta.

Näkökantaeroistaan huolimatta kahden pohjoismaan miinaretoriikka näyttää olevan monin tavoin responsiivista

esimerkkiaineiston edustamalle kansainväliselle miinajulkisuudelle. Näitä responsiivisuuden muotoja ovat viestintäteknologian

ja julkisuuden merkityksen avoin käsittely puheissa, miinakysymyksen latautuneisuuden läsnäolo retoriikan viittauskohteena

sekä kokemuksellisuuden ja affektiivisuuden läsnäolo puheiden sisällöissä. Tieteenalan teoriakeskustelun kannalta tämä

tutkimustulos toimii kontribuutiona poliittisen retoriikan tutkimukselle nostamalla esille lähestymistavan, jolla retoriikan

synnyn logiikkaa voidaan tutkia.

Viestintäteknologian tarkastelussa esille nouseva katsojan suoraa välitöntä kokemuksellisuutta painottava ikonisuusnäkökulma

tuo tähän saakka myös vähällä huomiolla olleen yksilön mukaan tieteenalan metodologiakeskusteluun: viime kädessä

viestintäteknologian kanssa tekemisissä oleva yksilö on se, joka kokee tapahtumia välittömästi ja affektiivisesti ja jonka

mahdollisia reaktioita poliittiset päätöksentekijät joutuvat laskelmissaan ottamaan huomioon.

Kahden pohjoismaan miinastrategiat eivät siten olleet puhtaasti omaehtoisen ulkopolitiikan keinoja, vaan niillä näyttää olevan

moniulotteinen yhteys aikansa kansainväliseen miinajulkisuuteen. Henkilömiinatapauksessa viestintäteknologia näyttää

edustavan rakenteellista voimaa, josta käsin paineet ja myös mahdollisuudet ovat virranneet kahden valtion edustamalle

toimijatasolle sekä kansainvälisten mediaprosessien että pienten toimijoiden ja aktiivisten yksilöiden tuottamina tosin siten,

että Norjan asema oli luonteeltaan aktiivisempi ja Suomen taas reagoivampi.

Henkilömiinakysymyksen ja norjalais-suomalaisen miinaretoriikan valossa voidaankin puhua viestintäteknologian tuottamasta

poliittisen auktoriteetin uudelleenjakautumisesta, jossa valtiot ovat menettäneet asemaansa ajankohtaisten asioiden tulkitsijoina

ja mahdollisuuksia ja vastuuta kasautuu yhä enemmän yksilön harteille.