Valtion ja kuntien kustannustenjako sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen rahoituksessa. Kuntien väestömuutosten vaikutukset sosiaali- ja terveydenhuollon laskennallisiin valtionosuuksiin vuosina 1997-2000.
LAAKSO, KRISTIINA (2002)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
LAAKSO, KRISTIINA
2002
Aluetiede - Regional Studies
Taloudellis-hallinnollinen tiedekunta - Faculty of Economics and Administration
Hyväksymispäivämäärä
2002-11-14Tiivistelmä
Vilkas kasvukeskuksiin suuntautuva muuttoliike vaikuttaa monilla tavoin peruspalvelujen järjestämisestä vastuussa olevien kuntien talouteen. Se vaikuttaa sekä muuttotappio- että muuttovoittokunnissa paitsi palvelujen tarpeeseen myös verotuloihin, valtionosuuksiin ja maksutuloihin, joilla palveluja tuotetaan. Vuoteen 2002 saakka se vaikutti myös arvonlisäveron takaisinperintäosuuden määrään. Koska aktiivisimmin muuttavat nuoret aikuiset, kärjistää keskusvetoinen aluekehitys alueiden välisiä eroja paitsi väestön määrän myös ikärakenteen osalta.
Peruspalvelujen rahoitusrakenteessa tapahtui 1990-luvulla merkittävä muutos. Valtiontalouden tervehdyttämiseksi valtionosuuksia supistettiin: kun vuonna 1993 valtionosuudet kattoivat kuntien toimintamenoista 41,5 %, oli osuus vuoteen 1999 mennessä supistunut 21,4 prosenttiin. Toinen seikka, joka 1990-luvulla vaikutti merkittävästi peruspalvelujen rahoitukseen, oli kuntien verorakenteen muutos. Kuntien verotulot lisääntyivät yhteisöveron kasvun myötä. Vaikka yhteisöveron kasvu koko maan tasolla kompensoikin valtionosuuksien vähenemistä muodostui ongelmaksi se, että tämä veromuoto kohdistui kuntiin varsin epätasaisesti. Myös yhteisöveron suhdanneherkkyys todettiin ongelmalliseksi, koska peruspalvelujen rahoitus edellyttää suhteellisen vakaata tulopohjaa. Kunnallisveron osuus kuntien verotuloista puolestaan laski useina peräkkäisinä vuosina toteutettujen kunnallisveron ansiotulovähennyksen korotusten myötä.
Lisäksi kuntien talouteen vaikuttivat 1990-luvulla useat uudistukset: arvonlisäverolain voimaantulo ja siihen liittyvän arvonlisäveron takaisinperintäjärjestelmän käyttöönotto vuonna 1994, valtionosuusjärjestelmän uudistukset vuosina 1993 - 1997 sekä yhteisöveron jakoperusteiden uudistus vuonna 1999.
Edellä esitetyt kuntien talouteen vaikuttavat tekijät yhdistyneenä voimakkaaseen, maan sisäiseen muuttoliikkeeseen johtivat siihen, että kuntien väliset erot vuosikatteella mitattuna kääntyivät kasvuun 1990-luvun puolivälistä lähtien. Vuoden 2000 tilinpäätösten valossa erot lisääntyivät edelleen siitä huolimatta, että kokonaisuutena tarkastellen maan kuntien talous vahvistui. Tämä erilaistumiskehitys huomioon ottaen voidaan perustellusti kysyä, toteutuvatko perustuslain turvaamat kansalaisen perusoikeudet asuinpaikasta riippumatta.
Valtaosa kuntien tuottamista peruspalveluista on sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Kunnan asukasluku ja ikärakenne ovat sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuden määräytymisessä keskeisiä tekijöitä. Asukasluvun ja asukkaiden ikärakenteen muutos oli se sitten muuttoliikkeen tai luonnollisen väestönkehityksen aiheuttamaa vaikuttaa suuresti sekä kunnan menoihin että tuloihin tällä sektorilla. Tutkimuksen tarkoitukseksi määriteltiin seuraaviin kysymyksiin vastaaminen:
1. Reagoiko nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmä riittävän herkästi kuntien asukasluvun ja ikärakenteen muutoksiin huomioiden kyseisten palvelujen tuottamisesta aiheutuvien kustannusten muutokset ? ja
2. Miten sosiaali- ja terveydenhuollon menot kunnissa rahoitetaan valtion kustannusosuuden mahdollisesti muuttuessa ?
Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostettiin tarkastelemalla ensin valtion ja kuntien välisiä suhteita fiskaalisen federalismiteorian sekä valtionaputeorioiden tarjoamasta näkökulmasta. Tämän jälkeen keskityttiin alueellisen kehityksen dynamiikkaan.
Empiiriselle tutkimukselle luotiin pohjaa myös tarkastelemalla vuonna 1997 voimaantullutta valtionosuusjärjestelmää, sen muodostumista sekä tutkimuksissa havaittuja järjestelmän ongelmia. Lisäksi tarkasteltiin valtion ja kuntien välisiä rahoitussuhteita koskevia uudistushankkeita.
Empiirisen tutkimuksen kohteeksi valittiin 6 nopeasti kasvavaa kuntaa sekä 7 vähenevän väestön kuntaa. Tärkein valintakriteeri oli asukasluvun muutosnopeus. Valinnassa kiinnitettiin lisäksi huomiota siihen, että myös saman ryhmän sisällä on sekä sijainniltaan että väestörakenteeltaan toisistaan mahdollisimman paljon poikkeavia kuntia. Näitä 13 otoskuntaa koskevan tarkastelun pohjalta voitiin tutkimustehtävän kysymyksiin vastata seuraavasti:
1. Reagoiko nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmä riittävän herkästi kuntien asukasluvun ja ikärakenteen muutoksiin huomioiden kyseisten palvelujen tuottamisesta aiheutuvien kustannusten muutokset?
Tutkimuskunnista erottui selkeästi kaksi erilaista kuntatyyppiä, joille sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmä oli tutkimuksessa käytetyin oletuksin tarkastelujaksolla 1997 2000 epäedullinen, toisin sanoen järjestelmä ei näyttänyt reagoivan riittävän herkästi kunnan asukasluvun ja ikärakenteen muutoksiin:
- Nopeasti kasvavat kunnat, joissa asuu ja / tai joihin muuttaa runsaasti koulu- ja työikäistä väestöä, jonka tulotaso on alhainen. Koulu- ja työikäistä kuntalaista kohti määräytyvä valtionosuuden laskennallinen kustannus alittaa kunnan asukaskohtaisen omarahoitusosuuden, joka vähennetään valtionosuuden laskennallisista kustannuksista. Siten tämän ryhmän osalta maksettava omarahoitusosuus vähentää myös muihin ikäryhmiin kuuluvien kuntalaisten lukumäärän perusteella maksettavaa valtionosuutta. Kyetäkseen vastaamaan lisääntyviin palvelutarpeisiin lainsäätäjän edellyttämällä tavalla, on kasvavan kunnan investoitava ja rekrytoitava lisää työvoimaa. Sosiaali- ja terveydenhuollon käyttötalouden nettomenot kasvavat palkkauskulujen ja investoinneista tehtävien poistojen lisääntymisen myötä sekä siksi, että tulosidonnaiset asiakasmaksut jäävät alhaisen tulotason vuoksi vaatimattomalle tasolle. Velkarahalla rahoitetut investoinnit heikentävät luonnollisesti kunnan vuosikatetta rahoituskulujen kohoamisen myötä.
Tällaisten kuntien kohdalla korostuvat mahdollisesti myös olosuhdekertoimiin liittyvät ongelmat. Työssäkäyntikerroin, jonka ainakaan enää alle 7-vuotiaiden lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta koskevan lain tultua voimaan tuskin voi väittää tunnistavan kunnallisen päivähoidon tarvetta, jää varsinkin maaseutumaisissa kunnissa helposti tasolle, jolla se vähentää jokaista alle 7-vuotiasta kuntalaista kohti maksettavaa valtionosuuden määrää.
Myös sairastavuuskerroin, jonka mukaan määräytyy lähes neljäsosa terveydenhuollon laskennallisista kustannuksista, on nuoren ikärakenteen kunnissa alhainen. Kuitenkin kyseisen kertoimen yhteys kunnan terveydenhuollon menoihin on vähintäänkin epäselvä, etenkin kun kerroin lasketaan neljä vuotta vanhojen tietojen perusteella.
- Väestöään nopeasti menettävät, alhaisen tulotason syrjäiset kunnat, joissa palvelukapasiteetin purkaminen ei onnistu samassa tahdissa kuin väestö vähenee. Työttömyysaste on korkea, mutta koska työttömyyden perusteella määräytyy vain noin 7% sosiaalihuollon laskennallisista kustannuksista, se todennäköisesti kattaa vain osan työttömyydestä aiheutuvista kustannuksista. Alhaisen tulotason vuoksi tulosidonnaiset maksut jäävät vaatimattomiksi korottaen siten nettomenoja. Olosuhdekertoimet, joiden tarkoituksena on tasoittaa tällaisten kuntien taloudellista kapasiteettia muihin kuntiin nähden, ovat menettäneet merkitystään valtionosuusleikkausten ja täysimääräisinä toteuttamatta jääneiden indeksikorotusten myötä. Myös työssäkäyntikerroin on tällaisessa kunnassa mitä todennäköisimmin alhainen vähentäen siten alle 7-vuotiaista kuntalaisista maksettavaa valtionosuutta.
Tutkimustehtävän kysymykseen 1. liittyen todettiin, että sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmän sisältämiin työssäkäynti-, sairastavuus- ja työttömyyskertoimiin on syytä kiinnittää huomiota järjestelmää uudistettaessa. Lisäksi tulosten perusteella esitettiin pohdittaviksi eräitä muita, sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmän rakenteeseen liittyviä kysymyksiä.
2. Miten sosiaali- ja terveydenhuollon menot kunnissa rahoitetaan valtion kustannusosuuden mahdollisesti muuttuessa ?
Valtion kustannusosuus kuntien peruspalvelujen tuotannosta vaihteli kaikissa otoskunnissa tarkastelujaksolla 1997 2000 vuosittain. Useimpien kuntien kohdalla vaihtelu oli huomattavaa. Merkittävä rooli kustannusosuuden vaihtelussa oli kuntien asukasluvun ja ikärakenteen muutosten ohella siirtymätasauksen ja ennen kaikkea verotulotasauksen muutoksilla. Lisäksi verotulotasauksen viive selkeästi kärjisti kuntien talousongelmia.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut rahoittaakseen kunnat pyrkivät valtion kustannusosuuden pienentyessä supistamaan toimintaa muilla sektoreilla. Kasvukunnille tämä ei pääsääntöisesti ollut mahdollista. Koska sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksut ovat lailla säädeltyjä, niiden osuus rahoituksesta oli vähäinen. Mahdollisuudet kattaa peruspalveluista aiheutuvia menoja verotuloilla osoittautuivat tutkimuskunnissa varsin eritasoisiksi.
Läheskään kaikki tutkimuskunnat eivät tarkastelujaksolla onnistuneet kovinkaan hyvin sopeuttamaan menojaan tuloihin. Vuonna 2000 oli 13 otoskunnasta kuuden vuosikate negatiivinen. Edelleen seitsemän kunnan taseessa oli alijäämää vuoden 2000 tilinpäätöksissä. Osalla näistä kunnista alijäämä oli niin suuri ettei kuntalain edellyttämää alijäämän kattamista suunnitelmakauden aikana ole millään tavoin mahdollista toteuttaa.
Vaikkakin sekä negatiiviset vuosikatteet että taseen alijäämät olivat yleisempiä vähenevän väestön kunnissa, niitä löytyi myös eteläisen Suomen kasvavista kunnista. Vaikeat kuntatalouden ongelmat eivät siten koske ainoastaan syrjäseutujen muuttotappiokuntia.
Toteutuvatko siis perustuslain turvaamat kansalaisen perusoikeudet asuinpaikasta riippumatta? Onko perusoikeusuudistuksen hengen mukaisesti huolehdittu siitä, että kunnilla on tosiasialliset edellytykset suoriutua lainsäätäjän niille määräämistä tehtävistä ?
Kun jo tämän tutkimuksen muiden kuin kunnallistaloudellisten kriteerien perusteella valittujen - 13 otoskunnan joukosta löytyi niitä, jotka joutuvat rahoittamaan peruspalvelujen tuotantoa velkarahalla tuloveroprosentin ollessa jo kohtuuttoman korkealla tasolla, ei ole vaikea tulla siihen päätelmään, että perustuslain turvaamat perusoikeudet eivät toteudu. Se että kunnalla on lakisääteiset palvelut rahoittaakseen oikeudellinen mahdollisuus säädellä tulorahoitustaan tuloveroprosenttia korottamalla, ei juuri helpota tilannetta kunnassa, jonka tuloveroprosentti on 19. Kunnallinen itsehallinto on tällaisen kunnan osalta pelkästään symbolista.
Peruspalvelujen rahoitusrakenteessa tapahtui 1990-luvulla merkittävä muutos. Valtiontalouden tervehdyttämiseksi valtionosuuksia supistettiin: kun vuonna 1993 valtionosuudet kattoivat kuntien toimintamenoista 41,5 %, oli osuus vuoteen 1999 mennessä supistunut 21,4 prosenttiin. Toinen seikka, joka 1990-luvulla vaikutti merkittävästi peruspalvelujen rahoitukseen, oli kuntien verorakenteen muutos. Kuntien verotulot lisääntyivät yhteisöveron kasvun myötä. Vaikka yhteisöveron kasvu koko maan tasolla kompensoikin valtionosuuksien vähenemistä muodostui ongelmaksi se, että tämä veromuoto kohdistui kuntiin varsin epätasaisesti. Myös yhteisöveron suhdanneherkkyys todettiin ongelmalliseksi, koska peruspalvelujen rahoitus edellyttää suhteellisen vakaata tulopohjaa. Kunnallisveron osuus kuntien verotuloista puolestaan laski useina peräkkäisinä vuosina toteutettujen kunnallisveron ansiotulovähennyksen korotusten myötä.
Lisäksi kuntien talouteen vaikuttivat 1990-luvulla useat uudistukset: arvonlisäverolain voimaantulo ja siihen liittyvän arvonlisäveron takaisinperintäjärjestelmän käyttöönotto vuonna 1994, valtionosuusjärjestelmän uudistukset vuosina 1993 - 1997 sekä yhteisöveron jakoperusteiden uudistus vuonna 1999.
Edellä esitetyt kuntien talouteen vaikuttavat tekijät yhdistyneenä voimakkaaseen, maan sisäiseen muuttoliikkeeseen johtivat siihen, että kuntien väliset erot vuosikatteella mitattuna kääntyivät kasvuun 1990-luvun puolivälistä lähtien. Vuoden 2000 tilinpäätösten valossa erot lisääntyivät edelleen siitä huolimatta, että kokonaisuutena tarkastellen maan kuntien talous vahvistui. Tämä erilaistumiskehitys huomioon ottaen voidaan perustellusti kysyä, toteutuvatko perustuslain turvaamat kansalaisen perusoikeudet asuinpaikasta riippumatta.
Valtaosa kuntien tuottamista peruspalveluista on sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Kunnan asukasluku ja ikärakenne ovat sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuden määräytymisessä keskeisiä tekijöitä. Asukasluvun ja asukkaiden ikärakenteen muutos oli se sitten muuttoliikkeen tai luonnollisen väestönkehityksen aiheuttamaa vaikuttaa suuresti sekä kunnan menoihin että tuloihin tällä sektorilla. Tutkimuksen tarkoitukseksi määriteltiin seuraaviin kysymyksiin vastaaminen:
1. Reagoiko nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmä riittävän herkästi kuntien asukasluvun ja ikärakenteen muutoksiin huomioiden kyseisten palvelujen tuottamisesta aiheutuvien kustannusten muutokset ? ja
2. Miten sosiaali- ja terveydenhuollon menot kunnissa rahoitetaan valtion kustannusosuuden mahdollisesti muuttuessa ?
Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostettiin tarkastelemalla ensin valtion ja kuntien välisiä suhteita fiskaalisen federalismiteorian sekä valtionaputeorioiden tarjoamasta näkökulmasta. Tämän jälkeen keskityttiin alueellisen kehityksen dynamiikkaan.
Empiiriselle tutkimukselle luotiin pohjaa myös tarkastelemalla vuonna 1997 voimaantullutta valtionosuusjärjestelmää, sen muodostumista sekä tutkimuksissa havaittuja järjestelmän ongelmia. Lisäksi tarkasteltiin valtion ja kuntien välisiä rahoitussuhteita koskevia uudistushankkeita.
Empiirisen tutkimuksen kohteeksi valittiin 6 nopeasti kasvavaa kuntaa sekä 7 vähenevän väestön kuntaa. Tärkein valintakriteeri oli asukasluvun muutosnopeus. Valinnassa kiinnitettiin lisäksi huomiota siihen, että myös saman ryhmän sisällä on sekä sijainniltaan että väestörakenteeltaan toisistaan mahdollisimman paljon poikkeavia kuntia. Näitä 13 otoskuntaa koskevan tarkastelun pohjalta voitiin tutkimustehtävän kysymyksiin vastata seuraavasti:
1. Reagoiko nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmä riittävän herkästi kuntien asukasluvun ja ikärakenteen muutoksiin huomioiden kyseisten palvelujen tuottamisesta aiheutuvien kustannusten muutokset?
Tutkimuskunnista erottui selkeästi kaksi erilaista kuntatyyppiä, joille sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmä oli tutkimuksessa käytetyin oletuksin tarkastelujaksolla 1997 2000 epäedullinen, toisin sanoen järjestelmä ei näyttänyt reagoivan riittävän herkästi kunnan asukasluvun ja ikärakenteen muutoksiin:
- Nopeasti kasvavat kunnat, joissa asuu ja / tai joihin muuttaa runsaasti koulu- ja työikäistä väestöä, jonka tulotaso on alhainen. Koulu- ja työikäistä kuntalaista kohti määräytyvä valtionosuuden laskennallinen kustannus alittaa kunnan asukaskohtaisen omarahoitusosuuden, joka vähennetään valtionosuuden laskennallisista kustannuksista. Siten tämän ryhmän osalta maksettava omarahoitusosuus vähentää myös muihin ikäryhmiin kuuluvien kuntalaisten lukumäärän perusteella maksettavaa valtionosuutta. Kyetäkseen vastaamaan lisääntyviin palvelutarpeisiin lainsäätäjän edellyttämällä tavalla, on kasvavan kunnan investoitava ja rekrytoitava lisää työvoimaa. Sosiaali- ja terveydenhuollon käyttötalouden nettomenot kasvavat palkkauskulujen ja investoinneista tehtävien poistojen lisääntymisen myötä sekä siksi, että tulosidonnaiset asiakasmaksut jäävät alhaisen tulotason vuoksi vaatimattomalle tasolle. Velkarahalla rahoitetut investoinnit heikentävät luonnollisesti kunnan vuosikatetta rahoituskulujen kohoamisen myötä.
Tällaisten kuntien kohdalla korostuvat mahdollisesti myös olosuhdekertoimiin liittyvät ongelmat. Työssäkäyntikerroin, jonka ainakaan enää alle 7-vuotiaiden lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta koskevan lain tultua voimaan tuskin voi väittää tunnistavan kunnallisen päivähoidon tarvetta, jää varsinkin maaseutumaisissa kunnissa helposti tasolle, jolla se vähentää jokaista alle 7-vuotiasta kuntalaista kohti maksettavaa valtionosuuden määrää.
Myös sairastavuuskerroin, jonka mukaan määräytyy lähes neljäsosa terveydenhuollon laskennallisista kustannuksista, on nuoren ikärakenteen kunnissa alhainen. Kuitenkin kyseisen kertoimen yhteys kunnan terveydenhuollon menoihin on vähintäänkin epäselvä, etenkin kun kerroin lasketaan neljä vuotta vanhojen tietojen perusteella.
- Väestöään nopeasti menettävät, alhaisen tulotason syrjäiset kunnat, joissa palvelukapasiteetin purkaminen ei onnistu samassa tahdissa kuin väestö vähenee. Työttömyysaste on korkea, mutta koska työttömyyden perusteella määräytyy vain noin 7% sosiaalihuollon laskennallisista kustannuksista, se todennäköisesti kattaa vain osan työttömyydestä aiheutuvista kustannuksista. Alhaisen tulotason vuoksi tulosidonnaiset maksut jäävät vaatimattomiksi korottaen siten nettomenoja. Olosuhdekertoimet, joiden tarkoituksena on tasoittaa tällaisten kuntien taloudellista kapasiteettia muihin kuntiin nähden, ovat menettäneet merkitystään valtionosuusleikkausten ja täysimääräisinä toteuttamatta jääneiden indeksikorotusten myötä. Myös työssäkäyntikerroin on tällaisessa kunnassa mitä todennäköisimmin alhainen vähentäen siten alle 7-vuotiaista kuntalaisista maksettavaa valtionosuutta.
Tutkimustehtävän kysymykseen 1. liittyen todettiin, että sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmän sisältämiin työssäkäynti-, sairastavuus- ja työttömyyskertoimiin on syytä kiinnittää huomiota järjestelmää uudistettaessa. Lisäksi tulosten perusteella esitettiin pohdittaviksi eräitä muita, sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmän rakenteeseen liittyviä kysymyksiä.
2. Miten sosiaali- ja terveydenhuollon menot kunnissa rahoitetaan valtion kustannusosuuden mahdollisesti muuttuessa ?
Valtion kustannusosuus kuntien peruspalvelujen tuotannosta vaihteli kaikissa otoskunnissa tarkastelujaksolla 1997 2000 vuosittain. Useimpien kuntien kohdalla vaihtelu oli huomattavaa. Merkittävä rooli kustannusosuuden vaihtelussa oli kuntien asukasluvun ja ikärakenteen muutosten ohella siirtymätasauksen ja ennen kaikkea verotulotasauksen muutoksilla. Lisäksi verotulotasauksen viive selkeästi kärjisti kuntien talousongelmia.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut rahoittaakseen kunnat pyrkivät valtion kustannusosuuden pienentyessä supistamaan toimintaa muilla sektoreilla. Kasvukunnille tämä ei pääsääntöisesti ollut mahdollista. Koska sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksut ovat lailla säädeltyjä, niiden osuus rahoituksesta oli vähäinen. Mahdollisuudet kattaa peruspalveluista aiheutuvia menoja verotuloilla osoittautuivat tutkimuskunnissa varsin eritasoisiksi.
Läheskään kaikki tutkimuskunnat eivät tarkastelujaksolla onnistuneet kovinkaan hyvin sopeuttamaan menojaan tuloihin. Vuonna 2000 oli 13 otoskunnasta kuuden vuosikate negatiivinen. Edelleen seitsemän kunnan taseessa oli alijäämää vuoden 2000 tilinpäätöksissä. Osalla näistä kunnista alijäämä oli niin suuri ettei kuntalain edellyttämää alijäämän kattamista suunnitelmakauden aikana ole millään tavoin mahdollista toteuttaa.
Vaikkakin sekä negatiiviset vuosikatteet että taseen alijäämät olivat yleisempiä vähenevän väestön kunnissa, niitä löytyi myös eteläisen Suomen kasvavista kunnista. Vaikeat kuntatalouden ongelmat eivät siten koske ainoastaan syrjäseutujen muuttotappiokuntia.
Toteutuvatko siis perustuslain turvaamat kansalaisen perusoikeudet asuinpaikasta riippumatta? Onko perusoikeusuudistuksen hengen mukaisesti huolehdittu siitä, että kunnilla on tosiasialliset edellytykset suoriutua lainsäätäjän niille määräämistä tehtävistä ?
Kun jo tämän tutkimuksen muiden kuin kunnallistaloudellisten kriteerien perusteella valittujen - 13 otoskunnan joukosta löytyi niitä, jotka joutuvat rahoittamaan peruspalvelujen tuotantoa velkarahalla tuloveroprosentin ollessa jo kohtuuttoman korkealla tasolla, ei ole vaikea tulla siihen päätelmään, että perustuslain turvaamat perusoikeudet eivät toteudu. Se että kunnalla on lakisääteiset palvelut rahoittaakseen oikeudellinen mahdollisuus säädellä tulorahoitustaan tuloveroprosenttia korottamalla, ei juuri helpota tilannetta kunnassa, jonka tuloveroprosentti on 19. Kunnallinen itsehallinto on tällaisen kunnan osalta pelkästään symbolista.