Effects of Exercise Training on Functioning in Persons with Multiple Sclerosis

Abstract

MS-tauti (eli multippeliskleroosi) on nuorten aikuisten yleisin vaikeaa vammaisuutta aiheuttava keskushermoston pitkäaikaissairaus. Sairautta luonnehtivat liikkumisvaikeudet, lisääntyvä haitta ja oireiden kirjavuus. MS-taudin syy on tuntematon, eikä siihen ole parantavaa hoitoa. Siksi keinot oireiden lievittämiseksi, toimintakyvyn ylläpitämiseksi ja elämänlaadun parantamiseksi ovat tärkeitä MS-tautia sairastaville.

Väitöstutkimuksessa selvitettiin kuusi kuukautta kestäneen liikuntaharjoitteluohjelman vaikutuksia MS-tautia sairastavien toimintakykyyn. Lisäksi siinä arvioitiin hapenottokyvyn, MS-taudin aikaansaaman haitan ja vapaa-ajan fyysisen aktiivisuuden välisiä yhteyksiä. Tutkittavat jaettiin satunnaisesti harjoittelu- ja verrokkiryhmiin. Harjoitteluryhmän jäsenet osallistuivat ensiksi kolmen viikon ajan ohjattuun harjoitteluun laitoskuntoutusjaksolla. Tämän jälkeen he jatkoivat harjoittelua kotioloissa 23 viikon ajan kuntoutuksessa saamiensa ohjeiden pohjalta. Harjoitteluohjelma koostui voima-ja kestävyysharjoittelusta, joskin siinä painotettiin voimaharjoittelua. Verrokkiryhmän jäsenet eivät saaneet minkäänlaista liikuntaneuvontaa tai -ohjausta.

Kummallekin ryhmälle tehtiin tutkimusmittauksia alkutilanteessa ja kuuden kuukauden jälkeen. Ensijaisena kiinnostuksen kohteena oli harjoittelun vaikutus kävelynopeuteen, jota arvioitiin lyhyellä (25 jalkaa eli 7.62 m) ja pitkällä (500 m) matkalla. Tämän ohella kartoitettiin harjoitteluvaikutuksia useisiin fyysisen ja henkisen toimintakyvyn osa-alueisiin, MS-taudin aikaansaamaan haittaan ja elämänlaatuun.

Liikuntaharjoittelu paransi merkittävästi kävelynopeutta sekä lyhyellä että pitkällä matkalla. Lisäksi se kohensi yläraajojen lihaskestävyyttä, lievitti MS-taudin aikaansaamaa haittaa ja vähensi osittain lihasuupumusta. Harjoittelulla ei ollut merkittäviä haittavaikutuksia, esimerkiksi MS:lle ominaiset pahenemisvaiheet jakautuivat tasaisesti ryhmien kesken tutkimuksen kuluessa. Maksimaalinen hapenottokyky todettiin alhaiseksi jo varhaisessa MS:n vaiheessa. Keskeiseksi alentunutta hapenottokykyä ennustavaksi tekijäksi osoittautui sairauden aikaansaama neurologinen haitta.

Liikuntatutkimus MS-taudissa on viime vuosina lisääntynyt niin laadullisesti kuin määrällisesti. Tämän myötä vanhakantaiset käsitykset liikunnan mahdollisista haittavaikutuksista MS-tautia sairastavilla ovat kumoutuneet. Väitöstutkimus on, kansainvälisestikin arvioituna, yksi harvoista joka antaa korkeatasoista tutkimusnäyttöä pitkäkestoisen liikuntaharjoittelun suotuisista vaikutuksista MS-tautia sairastavien fyysisen toimintakyvyn osa-alueisiin. Edelleen tutkimus osoittaa varsin yksiselitteisesti, että liikuntaharjoittelu MS-taudissa on turvallista, eikä sillä ole haittavaikutuksia sairauden luonnolliseen kulkuun tai oireisiin.

Liikunta on MS-taudissa tärkeä itsehoidon keino, joka tukee lääkehoidoista saatavaa hyötyä ylläpitämällä liikunta- ja toimintakykyä. Väitöstutkimuksen pohjalta liikuntaharjoittelua voidaan hyvin perustein suositella henkilöille, joilla on lievä tai keskivaikea MS-taudin aiheuttama haitta. Tulokset korostavat, että on tärkeää kannustaa MS-tautia sairastavia liikunnallisesti aktiivisiksi jo sairauden varhaisvaiheista lähtien.

Multiple sclerosis (MS) is a chronic inflammatory and neurodegenerative disease of the central nervous system causing progressive disability and a wide range of neurological symptoms. There exists no cure for MS, hence interventions are called for to ameliorate symptoms, maintain functioning, and improve quality of life in persons with the disease. Within the last decade, exercise training has been recognised as an effective tool in the rehabilitation of MS. Yet, evidence in the area is insufficient to guide detailed exercise prescriptions.

The present study was designed to examine the effects of long-term combined training on functioning in persons with MS in a randomized controlled trial. The secondary aim was, in a cross-sectional design, to explore the associations between exercise capacity, disability, and leisure-time physical activity (before the training intervention). The training intervention emphasized resistance exercises, but was complemented by endurance training. Subjects in the training group (n = 47) first attended supervised training for three weeks during an inpatient rehabilitation period, and thereafter continued training for 23 weeks at home. Subjects in the control group (n = 48) received no physical activity intervention. Assessments took place at baseline and at six months. The primary outcome was walking speed, measured by the timed 25-foot (7.62 m) Walk Test and 500-meter Walk Test. Secondary outcomes included measures of physical and mental functioning, disability, and health-related quality of life.

The drop-out rate over the intervention period was low (4%). The training group showed significant improvements, as compared with the control group, in primary outcome measures, upper extremity endurance, disability, and partly in motor fatigue. Training caused not serious adverse effects, but the adherence to the home training programme varied considerably. MS relapses were evenly distributed between the two groups (5/6 subjects). For the cross-sectional study, the results indicate that persons with MS present with poor cardiorespiratory fitness. Moreover, a main finding was that neurological disability was shown to be a predictor of endurance exercise capacity in MS.

This study provides rigorous evidence for the beneficial effects of long-term exercise training mainly on physical functioning in persons with MS. The results confirm that exercise training is safe for persons with the disease and should be recommended for those with mild to moderate disability. The findings underscore the importance of encouraging people with MS to take part in regular physical activity and exercise training already from the early stages of the disease.