Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen. Suomalaisen sosiaalilääketieteen muotoutuminen 1800-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen

Abstract

Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen

Väitöskirjatutkimuksen kohteena on suomalainen sosiaalilääketiede. Tieteenala tutkii terveyden ja sairauden yhteiskunnallisia yhteyksiä ja pyrkii parantamaan erityisesti heikompiosaisten terveyttä ja terveysoloja.

Tutkimus jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä, dokumenttiaineistoihin perustuvassa osassa luodaan historiallinen katsaus sosiaalilääketieteen kehittymiseen lääketieteestä monitieteiseksi tieteeksi 1960-luvun lopulta lähtien. Toinen osa koostuu sosiaalilääketieteen asiantuntijoille ja alan yhdistyksen jäsenille vuonna 1999 tehtyjen haastattelu- ja kyselymenetelmin kerättyjen aineistojen tulosten esittelystä.

Historiallinen katsaus esittelee lukijalle tiivistetysti, millainen oli vanha sosiaalilääketiede; millaisissa olosuhteissa ja millaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin se pyrki vastaamaan. Katsaus toimii johdantona uuden sosiaalilääketieteen syntyyn ja sisältöön vaikuttaneiden tekijöiden analyysiin. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen, miten vanha ja uusi sosiaalilääketiede muotoutuivat yhteiskunnallisissa prosesseissa ja miten vanhan sosiaaalilääketieteen keskeiset ideat näkyivät uudessa sosiaalilääketieteessä sen edustajien näkemyksissä 1900-luvun ja 2000-luvun vaihteessa.

Sosiaalilääketiede erottautuu muista yhteiskuntaa ja terveyttä tutkivista tieteistä oman erityisen paradigmansa kautta, jossa on keskeistä terveyden, sairauden ja kuolleisuuden yhteys ihmisen sosiaaliseen asemaan. Jo varhainen sosiaalilääketieteellinen tutkimus osoitti vahvan riippuvuuden alhaisen sosiaalisen aseman ja korkean sairastavuuden ja kuolleisuuden välillä ja myöhempi tutkimus on osoittanut yhä uudestaan ja uudestaan tämän lähes luonnonlakia muistuttavan yhteyden olemassa olon ja pysyvyyden.

Tutkimuksessa kysytään, onko vanhan sosiaalilääketieteen olennainen kysymys säilynyt uudessa sosiaalilääketieteessä, joka syntyi yhteiskuntapoliittisten uudistusten myllerryksessä aktiivisella reformikaudella 1960- ja 70-luvuilla, jolloin uudistettiin sekä tiedepolitiikkaa että terveyspolitiikkaa.

Sekä vanha että uusi sosiaalilääketiede syntyivät yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa. 1800-luvun sosialilääketiede sai pontimensa teollisen vallankumouksen haitallisten terveysvaikutusten havaitsemisesta. 1960- ja 70-luvun uusi sosiaalilääketiede (kansanterveystieteeksi nimetty) sai voimansa Suomen väestön suuren sairastavuuden ja palvelusten eriarvoisen jakautumisen tiedostamisesta sekä halusta vaikuttaa rakenteellisin keinoin terveydellisen tasa-arvon lisäämiseen. Uuden sosiaalilääketieteen rakenteellisiksi synnyttäjiksi osoittautuivat yliopistolaitokseen ja lääketieteen koulutukseen liittyvät tiede- ja korkeakoulupoliittiset uudistukset, joissa yhteiskunnallisten tekijöiden terveysvaikutuksia tuotiin korostetusti esiin. Samaan aikaan uudistettiin myös Suomen Akatemia ja uuteen Akatemiaan rakennettiin yhdeksi keskeiseksi tutkimuspoliittiseksi ohjelmaksi kansanterveyden tutkimuksen erityinen tukeminen nk. painoalapolitiikalla. Yhteiskuntatieteet kehittyivät voimakkaasti samaan aikaan ja tulivat merkittävällä panoksella mukaan terveyden tutkimukseen. Näiden yhtäaikaisten prosessien tuloksena syntyi myös halu perustaa yhteinen yhdistys monitieteelliseksi muotoutuneelle tieteenalalle vuonna 1968. Uudet kansanterveystieteen laitokset aloittivat toimintansa lääketieteellisten laitosten yhteydessä vuonna 1972.

Aikaisemmat tutkimukset ja myös uudempi tutkimus osoittivat, että vaikka sosiaalilääketieteen tieteen rakenne oli muuttunut ja tutkimustiedon määrä oli lisääntynyt, ei terveydellinen eriarvoisuus eri sosiaaliryhmien välillä ollut kaventunut. Sosiaalilääketieteen yhdistyksen jäsenistölle vuonna 1999 tekemäni kyselytutkimus osoitti, että tieteiden eriytymisen, sosiaalilääketieteen moniammatillistumisen ja tieteteeellistymisen prosesseissa oli vanhan ydinparadigman keskeinen merkitys himmentynyt, vaikka erilaisten väestöryhmien terveyskysymysten vertailu edelleen sisältyi tutkimusasetelmiin. Sosiaalisen eriarvoisuuden tutkimusta tehtiin sekä terveys-, että yhteiskunta- ja muiden tieteiden parissa, mutta eriarvoisuustutkimuksen päälinja oli säilynyt rakenteeltaan perinteisenä empiirisenä terveyteen ja terveyspalvelujärjestelmään liittyvänä tutkimuksena. Terveysarvon merkitystä korostava ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntapolitiikkaan osallistuminen ei ole muotoutunut yhteiskunnalliseksi tai poliittiseksi liikehdinnäksi 1970-luvun radikaalivaiheen jälkeen. Tämä ilmiö ei ollut erityinen sosiaalilääketieteeseen liittyvä seikka, vaan samantapainen kehitys oli kohdannut muitakin tieteitä, kuten sosiaalipolitiikka-tiedettä, sosiologiaa ja yhteiskunnallista osallistumista ylipäätään.

Sosiaalilääketieteen yhdistyksen jäsenistä kolmasosa piti itseään sosiaalilääketieteilijänä ja kauan jäsenenä olleet useammin kuin nuoret. Sosiaalilääketieteelliset arvot, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus tulivat esiin yhdistyksen jäsenten arvoissa ennen muuta siinä, millaisia henkilöitä he arvostivat merkittävinä suomalaisina sosiaalilääketieteilijöinä. Yhdistyksen jäsenten oma tutkimusintressi ei enää vuosituhannen vaihteessa mitenkään korostuneesti keskittynyt terveyden sosiaalisen eriarvoisuuden poistamiseen, vaan tutkimusaiheet jakautuivat laajalti erilaisten terveyden edistämisen ja terveydenhuoltotutkimuksen alueille. Sosiaalilääketieteen erityisyyttä, monitieteellisyyttä ja tasa-arvon eetosta jatkoi selvimmin Sosiaalilääketieteen yhdistys ry., joka oli säilyttänyt nimessään ja lehdessään vanhan termin ja jonka myös enemmistö jäsenistä halusi säilyttää.

Sosiaalilääketiede menetti kansanterveysuudistuksen myötä omaa nimeään kantavan institutionaalisen aseman yliopistossa. Kansanterveystiede on vahvistunut terveydenhuoltoalan oppilaitosten opetus- ja tutkimusalueena, mutta yhteiskunta- ja muiden tieteiden alueilla terveystutkimus ei ole saanut yhtä vahvaa institutionaalista tukea. Terveys ja sen oikeudenmukainen jakautuminen on tavoitteena kirjattu Suomen viralliseen terveyspolitiikkaan, mutta toteutettu terveyspolitiikka ja muu yhteiskuntapolitiikka ei ole pystynyt vähentämään väestöryhmien välisiä terveyseroja: ne ovat kasvaneet Suomessa kuten useimmissa muissakin maissa. Kun sosiaaliryhmien välisten terveyserojen suuruus ja jopa kasvu on edelleenkin vuonna 2013 uutinen, on oikeutettua kysyä, onko Suomessa oikeasti terveyspolitiikkaa, joka rakentuisi sille asetettujen virallisten arvojen pohjalle ja tietävätkö poliittiset päättäjät mitä seurauksia heidän päätöksillään on väestön terveyteen ja sairauteen?

Social medicine branched out from medicine into a multidisciplinary science investigating the social in health in the 19th century. This research traces the development of the new discipline and the self-understanding of the practitioners of social medicine in 1960-1980. The study consists of two parts. The review of literature acts as a basis for the question setting in the empirical research by looking for answers to such questions as what was essential in social medicine and what contributed to the shaping and development of the new science. The second part of the research is based on a questionnaire conducted in 1999 and the four articles published about the results. The research asks 1) how social medicine changed from the end of the 19th century to the end of the 1990s, what contributed to the developments in the field in 1960-1980 and what defined social medicine? 2) What did the membership of the Society for Social Medicine in Finland think of social medicine in the 1990s, what they thought of the identity of the practitioners of social medicine and who, in their opinion, were the notable practitioners?

The roots of social medicine can be found in the recognition of the health problems brought by industrialisation. Ample research information in social medicine proved that the morbidity and mortality in the population were dependent on its social status: with lower social status came increased morbidity and shorter lives. This phenomenon, called the social gradient, became the basic idea of social medicine, a kind of a core paradigm, which has been taken into account in social policy to varying extent at different times. The new boom of social medicine had to do with the building of the welfare state after the WWII. The development of the new health politics required information about people’s morbidity and use of health services. Medical faculties got professorships for the research of national diseases and studies in social sciences were included in medical degrees. Studies on public health became one of the focal points of research in the new research policy of the Academy of Finland. The old discipline of social medicine and hygiene was replaced by the new social medicine called public health science. The new social medicine was born in a critical period when the national health was promoted with the help of legislation and science policy. The aim was the equal distribution of health in the population. People should also have similar access to health services throughout the country. This change was expedited by the reform movement among the social democrats and others on the left in which many influential practitioners of social medicine participated. Social medicine served the reform politics as a source of research findings and by bringing out health inequalities.

The new social medicine was created by means of social factors. On the basis of the literature, the main aspects shaping social medicine were the new health and science policies, the involvement of sociology and other social and cultural sciences in health research, the critical and radical tradition of social medicine and the founding of the Society for Social Medicine in Finland. The central facets defining the new social medicine were medicine, social factors, comprehensiveness, multidisciplinarity and radicalism and social criticism. The core paradigm of the old social medicine was realised in research settings where social variables were used to explain the differences between social groups. This research tradition has persevered in the research environments of both health and social sciences.

In the second part of the study, which is based on the empirical material, the questionnaire data gathered in 1999 (N = 429, response percentage 63) was used to describe what the practitioners of social medicine thought of their field of science and the changes in its status. The data is representative of the membership of the Society for Social Medicine in Finland in terms of both region and gender. The questionnaire had both standardised and open-ended questions. The research asked who were the practitioners of social medicine in Finland: did they have a professional identity as practitioners of social medicine, what did they think of the status of their discipline, its changes and the name of the discipline, and which Finnish practitioners of social medicine they thought prominent and on what grounds? The responses were analysed by using cross tabulation, regression analysis and content analysis methods.

The membership of the Society for Social Medicine in Finland was 70 per cent women. The members named 58 fields of science and research as important to them. The largest groups of basic degrees the members held were in the fields of medicine, nursing and social sciences. The membership was highly educated and researchers were the biggest occupational group. On average, one in three members had the identity of a practitioner of social medicine and one in two thought that they were practitioners of social medicine at least some of the time. The membership included supporters of both social medicine and public health science and these two groups had different experiences of the change in the status of the discipline. The practitioners of social medicine thought that the status of their field of science had weakened especially since the biomedical sciences had increased their share of the research funding in medicine. The public health professionals, for their part, thought that the discipline had strengthened because of increased esteem and social demand.

Although the membership was unable to define social medicine other than in broad terms as a science that investigates the interconnections of illness, health and the society, multidisciplinarity was the reason most frequently given to justify the significance of the field. Thus the membership valued the shared scientific basis of social and health sciences as an important starting point of the discipline. The science that was grounded on multidisciplinarity was based on a holistic view of man and health and had justice and equality in health as its fundamental values. The theoretical basis and the perceptions of health were debated in the 1970s and 1980s after which the critical health debate quietened down.

The membership valued scientific know-how and social influence and participation in their notables. Seven professors of medicine and five professors of social sciences received a mention with eleven of them men and one a woman. All of them had conducted research highlighting the health problems of some population group. The majority of the membership wanted to preserve ‘social medicine’ in the name of the society and its journal. The ‘social’ and the ‘medical’ represent the thinking and work environment of the majority of the groups of members in the society.

The ideas of social fairness and equality of social medicine began to lose their significance as the leading social policy principles in the 1990s. The health differentials between population groups have increased in the 2000s. The fundamental question of social medicine has not lost its significance – it is more current than ever.